Alkemisti - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Alkemisti

Kirjailija: Paulo Coelho

Julkaisuvuosi: 1988

Genre: Fantasia, kasvutarina, satu

Tausta: Alkemisti on kirjoitettu isoksi osaksi symboliseksi tarinaksi

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Sanna Pernu

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Muutama ihminen netistä ja muistaakseni pari ystävääkin, yleisin suosittelijani – isäni – sen sijaan haukkui Coelhon pystyyn kun kysyin hänen mielipidettään!

Takakansiteksti:

""Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen."

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän; kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämäntiellä olevia merkkejä ja – ennen kaikkea – kurkota kohti unelmiasi.

Vain harvoin lukija saa käteensä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 35 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. Kirjan suomennos on tarkistettu.

"Paulo Coelho kuuluu ehdottomasti suosikkeihini ja haluan lukea aina hänen teoksiaan. Alkemisti oli loistava."

TOMMY TABERMANN

"Paulo Coelhon Alkemisti on kauniisti kirjoitettu elämäntaito-opas."

AAMULEHTI

"[Alkemisti on] yksinkertainen ja koskettava. Kirja muistuttaa siitä ilosta, rauhasta ja luottamuksesta, jonka voimme aina valita sisällemme."

ILTA-SANOMAT"

Tietoja:

Vuonna 1947 Brasiliassa syntynyt Paulo Coelho alotti kirjoittajanuransa 70-luvulla, jolloin hän työskenteli toimittajana ja sanoitti kappaleita rock-muusikoille. Läpimurtonsa kirjailijana Coelho saavutti 80-luvulla, kun Alkemisti julkaistiin.
Coelho on maailmanlaajuisesti rakastettu kirjailija, joka on saanut monia palkintoja ja arvonimiä kirjoittamisen saralla. Siitä huolimatta moni kriitikko myös arvostelee hänen tyyliään ja aiheitaan, sekä sitä miten hän käsittelee näitä aiheita kirjoissaan.
Vuonna 1973, Coelhon ollessa 36-vuotias, hän liittyi vaihtoehtoiseen yhdistykseen, joka vastusti kapitalismia, puolusti yksilön oikeuksia ja harjoitti mustaa magiaa. Samaan aikaan hän alkoi julkaista Kring-ha nimistä sarjakuvaa ystävänsä, rockmuusikko Seixasin kanssa. Sarjakuvia vallankumouksellisina pitävä Brasilian diktatuurinen hallinto pidätti Coelhon ja Seixasin. Miltei heti vapauduttuaan Coelho otettiin uudestaan kiinni ja hänet kuljetettiin Brasilian armeijan tiloihin kidutettavaksi. Coelho kuitenkin väitti sotilaille olevansa hullu ja olleensa jo kolmesti mielisairaalassa ja myöhemmin hän uskoi selvinneensä hengissä vain sen vuoksi.

Santiago, jonka nimi mainitaan vain kerran kirjan ensimmäisessä lauseessa, on nuori lammaspaimen. Hän vaeltaa Espanjassa kuudenkymmenen lampaansa kanssa ainoana tehtävänään etsiä lampaille vettä, ruokaa ja suojaa. Yksinkertainen elämä on tehnyt nuorukaiselle hyvää, opettanut katsomaan elämää uudelta kannalta ja arvostamaan niitä pieniä asioita joita elämä voi antaa.
Matkalla kosimaan kangaskauppiaan tytärtä poika tapaa vanhuksen, joka kutsuu itseään Salomonin kuninkaaksi. Vanhus toistaa pojalle tämän omia muistoja ja elämän tapahtumia, mikä saa pojan uskomaan että mies ei ole se miltä näyttää. Kuningas kertoo lammaspaimenelle, että tätä odottaisi suuri aarre, kunhan poika vain seuraisi Jumalan ennusmerkkejä ja kulkisi pitkän matkan aina Egyptin pyramideille asti. Ensin nuorukainen on epäileväinen eikä tahtoisi lähteä, jättää lampaitaan ja kangaskauppiaan tytärtä, mutta lopulta hän päättääkin lähteä Egyptiin. Vanhus antaa hänelle kaksi kiveä, Urimim ja Turimim, joilta poika voisi pyytää apua jos hän jonain matkansa päivänä tuntisi olevansa umpikujassa.
Matka Egyptin pyramideille on pitkä ja tuo mukanaan monta vastoinkäymistä vieden nuorukaiselta enemmän aikaa kuin tuo olisi uskonut. Siitä huolimatta se kaikki lopulta palkitaan ja kangaskauppiaan tyttären unohtanut poika pääsee palaamaan takaisin rakkaansa luokse Egyptin aavikon sydämeen.

Omat mielipiteet:

"Paulo Coelhon Alkemisti on upea kirja elämästä. Se on helppolukuinen - jopa siinä määrin, ettei lukija ole joka hetki ihan varma lukeeko hän uskonnollisen herätysliikkeen mainoslehtistä vai klassikon asemaan noussutta romaania. Mutta juuri tämän takia kirjakauppojen myyntihyllyt ammottavat tyhjyyttään."
-Aamulehti

Ihan ensin täytynee kai paljastaa, että ennakkoluuloni tätä kirjaa kohtaan olivat melko mittavat. En itsekään tiedä miksi, sillä vaikka isäni onkin yksi esikuvistani niin kirjoittajana kuin lukijanakin, hänen (tai kenenkään muunkaan) mielipiteensä eivät yleensä vaikuta niin vahvasti siihen mitä mieltä olen kirjoista tai asioista ylipäätään. Suurin osa ystävistäni pitää Coelhon kirjoista, joten en tiedä mistä ajatukseni johtuivat. Ehkä siitä, että yleensä hyvin suositut kirjat (Twilight, Nälkäpelit jne.) ovat melko huonoja.
Joka tapauksessa ostin kirjan tuntuvasta alennuksesta, ajattelin että jos aion alalle on hyvä omistaa myös yksi Coelhon kirja, ja luin sen lopulta jokin aika sitten. En osaa sanoa pidinkö kirjasta, en todella tiedä mitä mieltä olen siitä. Siksi lähdenkin tässä postauksessa avaamaan ajatuksiani myös itselleni alusta asti, sillä minulle ei koskaan ennen ole käynyt näin. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sitä en todellakaan tiedä.
Arvostelu on oikeassa kirjan helppolukuisuudesta. Tarinan perässä pysyi helposti ja jokainen käänne ja hetki oli kristallinkirkas. Siitä pidin, ja joissain kohdissa näin yhtäläisyyksiä omaan kirjoitustyyliini. Ehkä sekin sai tekstin tuntumaan kotoisalta. Vaikka yksinkertaisuus oli yksi tekstin parhaista puolista, se oli myös yksi huonoimmista. Olisin kaivannut enemmän kuvailua hahmon arkipäiväisistä asioista ja tapahtumista hänen ympärillään, en pelkästään hänen mielensä ja sielunsa tarinaa. Ajatukseni tekstistä ovat ristiriitaiset. Voisin sanoa, että kirjailijan tyylissä on puutteita, mutta vaatimattomammalle lukijalle se kelpaa varmasti mainiosti, eikä vikoihin kiinnitä huomiota. Luulisin, että juuri tämän takia kirja on saanut hyviä arvosteluja. Sen lisäksi että Coelho itse on pidetty niin ihmisenä kuin kirjailijanakin, tuntuu kirja arvostelijasta varmasti raikkaalta tuulahdukselta raskaampien ja huonosti kirjoitettujen tekstien jälkeen.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, minua ei ole kastettu enkä ole ollut yhdelläkään uskonnontunnilla tai käynyt rippikoulua. Siitä huolimatta uskonto on jollain tapaa ollut aina elämässäni kaukaisista lapsuuden leikeistä nykyiseen tapaani keräillä uskontoaiheisia koristeita (ikoneista buddhapatsaisiin ja takaisin). Omistan raamatun ja kuuntelen mielelläni sellaisten ihmisten ajatuksia uskonnosta, jotka eivät yritä tuputtaa omaansa minulle.
Alkemisti ei tuputtanut, ja se oli yksi mieleisimmistä yllätyksistä sitä lukiessani. Arvosteluiden perusteella olin odottanut jotain vahvemmin uskontomääritteistä tarinaa, mutta olin väärässä. Siitä huolimatta että päähenkilön koko matka kulkee Jumalan antamien merkkien kautta, tarina ei yritä saada lukijaa uskomaan ihmeisiin. Päähenkilön ympärillä on hahmoja jotka eivät kuulu kristinuskoon ja silti heidän elämänsä on hyvää. Tarina ei tunnu tuomitsevan ketään, eikä se toivota niin sanotuille pakanoille hyvää matkaa Helvettiin.

Minua kosketti se miten voimakkaasti jotkut kirjan kohdat oli kirjoitettu. Kun päähenkilön pitäisi muuttua tuuleksi pelastuakseen, hän puhuu ensin aavikolle, sitten tuulelle, auringolle ja lopulta Hänelle joka on kirjoittanut kaiken. Se miten kirjailija sukeltaa tekstillään hetken syvyyteen, mieleen ja luonnonvoimien suuruuteen on paitsi kaunista myös vavahduttavaa. Lopulta hänen onnistuu löytää Jumala, joka muuttaa hänet tuuleksi sillä hän tietää, että poika rakastaa tyttöä jonka hän on aavikolla tavannut.
Vaikka yleensä kannustavat ja elämänmyönteiset lausahdukset ja ohjeet tuntuvat minusta enemmän tai vähemmän korneilta ja valheellisilta, alkemistissa ne onnistuivat liikuttamaan mieltäni ja saivat minut itkemään. Jokin kirjailijan tavassa sanoa asiansa ilman turhaa koreilua sai minut ajattelemaan asiat uudenlaisella tavalla ja ymmärtämään mitä fraaseilla ajettiin takaa.
Myös Fatiman, aavikon tytön, ja päähenkilön väliset kohtaukset ovat kauniita. Rakkaus on kuvattu hyvin yksinkertaisesti ja tyylipuhtaasti, mutta se tuntuu olevan juuri oikein niin. Yksinkertaiset rakkaudentunnustukset ja lupaukset tuntuvat yhtä tärkeiltä kuin monien kirjojen pitkät rakkausdialogit, ne kertovat aivan yhtä paljon, vaikka Alkemistin kohtauksissa kaikki on kirkkaampaa. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että vaikka moni sanoo rakkauden olevan monimutkaista, se päinvastoin on tuskallisen yksinkertaista ja juuri siksi se aiheuttaa niin suurta tuskaa. Kun jokin niin yksinkertainen asia kuin rakkaus ei tunnu toimivan tai toteutuvan, ihminen tuskastuu ja tuntee kipua, jolloin syntyy harhakuva asioiden monimutkaisuudesta. Minä en koe minkään olevan rakkautta yksinkertaisempaa. Jos rakastan, rakastan. Ihastuksen ja kiintymisen tunteet sen sijaan ovat monimutkaisempia, sillä ne ovat vivahteikkaampia ja ne tuntuvat jokaisesta ihmisestä niin erilaisilta. Mutta uskon, että rakkauden monista ilmenemismuodoista ja ihmisten erilaisista tavoista sitä osoittaa, huolimatta, jokainen tuntee rakkauden samankaltaisesti.

Suosittelisin kirjaa ihan kenelle tahansa, mutta varsinkin kirkkaasta ja yksinkertaisesta tyylistä ja positiivisisesta ja rohkaisevasta proosasta pitäville kirja on omiaan. Myös uskonnosta kiinnostuneet voisivat pitää Alkemistin tarinasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525637514

-Shinsu

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: Taru Sormusten Herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)

Kirjailija: J. R. R. Tolkien

Julkaisuvuosi: 1954-1955

Genre: Fantasia, satu

Tausta: Taru Sormusten Herrasta -trilogia (itse omistan sen kolmessa niteessä, siksi tottunut trilogiaksi kutsumaan) on jatko-osa Tolkienin lapsille suunnatulle Hobitti -kirjalle. Siinä on tunnistettavissa helposti kelttiläinen ja kreikkalainen mytologia, kuten myös skandinaavinen ja jopa Suomalainen mytologia, sillä ajatuksia kirjaansa Tolkien sai Kalevalasta.

Suomen kustantaja: WSOY

Suomennos: Kersti Juva, Eila Pennanen, Panu Pekkanen

Kannen kuva: Matti Louhi

Kirjaa minulle suositteli: Isäni työnsi lopulta kirjan käteen kun olin 12-vuotias, vaikka paljon aiemmin olin sarjasta kuullut (elokuvia en katsonut ennen kirjojen lukemista).

Takakansitekstit:

""Halusin käydä käsiksi todella pitkään tarinaan, joka säilyttäisi lukijan mielenkiinnon, huvittaisi häntä, ilahduttaisi häntä ja kukaties paikoitellen myös jännittäisi ja syvästi liikuttaisi." 

Näin kertoo hollantilaissyntyinen Oxfordin yliopistossa opettanut professori J.R.R. Tolkien teoksensa syntyvaiheista. Ja kuinka kävi?

Taru sormusten herrasta on kaikenikäisten klassikko tulvillaan seikkailua, jännitystä, huumoria.

Tekijän syvällinen varhaiskeski-ajan kirjallisuuden ja taruston tuntemus sekä valtaisa mielikuvitus kantavat kuin tuuli viestiä ajalta, jolloin ihmisen ajatuksia välittivät kirjoitetun sanan sijasta laulu ja taru, suullinen kansanperinne. Ja se viesti on juuri meidän ajallemme. Taru sormusten herrasta sijoittuu omaan maailmaansa Keski-Maahan ja sen romanttiseen muinaisuuteen, jolloin siellä asui uljaita haltioita, miehuullisia ihmisiä ja sitkeitä kääpiöitä - sekä hobitteja. Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokia, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, velttojakin, mutta pohjimmiltaan sisukasta lajia.

Kun maailman mahtavien silmät ovat muualla, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Sormuksen ritarit sen ensimmäinen osa. Siinä kerrotaan miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähtee epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kaksi tornia sen toinen osa. Ensimmäisessä osassa Sormuksen ritarit kerrottiin miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähti epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi. Nyt saamme kuulla miten sormusten sota syttyy ja miten Frodon matka jatkuu."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kuninkaan paluu sen kolmas, viimeinen osa. Nyt saamme kuulla viimeisestä puolustuksesta Varjoa vastaan sekä siitä miten Sormuksen viejän tehtävä päättyy."

Tietoja:

John Ronald Reuel Tolkien (s. 1982) oli englantilainen Fiologi, joka syntyi esikoisena perheelleen Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa. Tolkien rakastui tulevaan vaimoonsa Edithiin 16-vuotiaana, ja he menivät naimisiin kun Tolkien oli 21-vuotias. Myöhemmin he saivat neljä lasta.

J.R.R. Tolkienia pidetään yleisesti fantasiakirjallisuuden isänä, vaikka hän ei ollut alallaan ensimmäinen. Tolkien loi Keski-Maan, harvinaisen yksityiskohtaisen fantasiamaailman, jolla on oma maantiede, historia, ja jonka kansoilla omat uskomuksensa ja elämänkatsomuksensa. Hänen kirjojensa suosio ei ole laskenut, vaan niistä otetaan yhä uusia painoksia. Taru sormusten herran kolmesta osasta on jokaisesta tehty elokuva. Tällä hetkellä (v. 2013) TSH:ta edeltävästä Hobitti - sinne ja takaisin -kirjasta tehtävistä kolmesta elokuvasta on julkaistu ensimmäinen.

Tolkien kuoli vuonna 1973, 81 vuoden iässä, hänet on haudattu Oxfordiin vaimonsa viereen. Tolkienin hautakivessä lukee Beren ja hänen kaksi vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa hautakivessä Lúthien, sillä Berenin ja Lúthienin tarinaan Tolkien sai inspiraation rakkaudestaan vaimoaan kohtaan.

Tämä on luultavasti kaikille tuttua kauraa, mutta kerrotaanpa nyt sitten kuitenkin! Tarinan päähenkilö on Frodo Reppuli (alk. Frodo Baggins), Konnussa (alk. Shire) asuva yksinkertainen nuori hobitti, joka lapsuutensa jälkeen ei ole suuremmin seikkailuista haaveillut. Hän asuu kahden setänsä Bilbo Reppulin kanssa, joka sadantenayhtenätoista syntymäpäivänään päättää kadota, jotta pääsisi vielä kerran näkemään nuorempana kokemiensa seikkailujen maisemia. Perinnöksi Frodolle hän jättää kaiken omaisuutensa (matkatavaroita lukuun ottamatta), joukossa mukana myös vanha kultainen sormus.

Pian selviää, ettei sormus olekaan mikään tavallinen hely, sen lisäksi että se voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi, sillä on muitakin pahuuden kykyjä. Sormuksen nimittäin takoi aikanaan itse Sauron, Musta Ruhtinas, Keski-Maan (alk. Middle-earth) sortaja.

Velho Gandalf Harmaa (alk. Gandalf the Grey) lähettää Frodon ystäviensä Sam Gamgin (alk. Sam Gamgee), Peregrin 'Pippin' Tukin sekä Meriadoc 'Merri' Rankkibukin (alk. Peregrin Took ja Meriadoc Brandybuck) kanssa kohti Rivendelliä, viimeistä kotoa, missä asuu haltiaruhtinas Elrond. Rivendellissä kokoontuvat eri maiden kuninkaalliset ja viisaat sopimaan, mitä sormukselle kuuluisi tehdä.

Näin kokoontuu sormuksen saattue, johon aiemmin mainittujen hobittien ja Gandalf Harmaan lisäksi kuuluu Konkari, etelässä ja idässä sijaitsevan Gondorin kruununperijä, oikealta nimeltään Aragorn, johon hobitit tutustuivat jo ennemmin matkallaan. Hänen lisäkseen matkalle pääsee myös Gondorin käskynhaltijan poika Boromir, Synkmetsän haltiavaltakunnan prinssi Legolas Viherlehti (alk. Greenleaf) ja Ereborin kääpiövaltakunnan kääpiö Gimli. Heidän tehtävänsä on yhdessä viedä sormus Mordoriin, ainoaan paikkaan, missä sormuksen voi tuhota Tuomiovuoren (alk. Mount Doom) laavassa. Lopussa vastuu sormuksen perille pääsemisestä on kuitenkin yksin Frodolla.

Omat mielipiteet:

Päätin pidemmän tauon vuoksi kirjoittaa jostain rakkaasta ja tutusta. Niinpä päädyin Taru Sormusten Herrasta -sarjaan, joka on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä ja rakas. Pidän elokuvistakin, mutta eivät ne vedä millään tasolla vertoja kirjoille.

TSH on yksi niistä kirjoista, jotka jakavat mielipiteet äärimmäisen rajusti. Toisten mielestä se on kauneinta mitä lukea saattaa, toisten mielestä äärimmäisen tylsää ja aivan liian hidastempoista. Noh, kestäähän se noin sata sivua, että Frodo vihdoin pääsee Konnusta lähtemään, mutta itse en ole sitä koskaan tylsäksi kokenut. Piippukessunkin historia on mielestäni mielenkiintoista. Tietenkin tämä saattaa juontaa juurensa siihen, että olen itse ollut pienestä pitäen omien maailmojen ja tarinoiden luoja. Jo pikkulapsena keksin lapsuudenystäväni kanssa kaksi erittäin yksityiskohtaista maailmaa, tahmatassujen maailman ja pikkunallejen maailman. Kaikki rotuja, ruokavalioita, uskontoja, taiteita... kaikkea myöten, oltiin suunniteltu pienimpään piirtoon. Siksi minua kiinnostaa Tolkienin tarinan pienimmätkin yksityiskohdat – myös se piippukessu – se että joku muukin on halunnut luoda maailman jossa on kaikki.

Rakastin TSH:ta jo ensimmäisellä lukukerralla kaksitoistavuotiaana, mutta jostain syystä minä, joka en silloinkaan pelännyt yhtäkään kauhuleffaa, pelkäsin Kuninkaan paluun synkkää tunnelmaa. Ahdistuin valtavasti siitä miten paljon kuolemaa ja synkkiä hetkiä kirjassa oli, etten lopulta pystynyt lukemaan sitä loppuun.

Vasta vanhemmalla iällä uskaltauduin taas yrittämään. Sillä kertaa itkusta ei tullut loppua, mutta tällä kertaa siksi, että lukemani teksti oli niin kaunista. Kaikki kuvailuista hahmoihin jotain sellaista, mitä lukiessani itken itkemästä päästyäni – yhä edelleen.

Olen erittäin herkkä, se on totta. Itken melkein jokaista kirjaa lukiessani, enkä oikeastaan edes häpeä sitä. Jos minua itkettää, itken. En pelkää näyttää tunteitani, taiteilijaperheessä olen oppinut, että tunteet ovat vain hyvästä. Aina kun puhun isäni kanssa tunteista ja herkkyydestä, hän sanoo, että se on yksi parhaista puolistani. Se mahdollistaa minulle taiteilijan uran, sillä kirjailijaksi ryhtyminen on yhäkin suurin ja rakkain unelmani. TSH kuitenkin herättää jotain niin syvää, melkein alkukantaista herkkyyttä ja tunnetta, etten itsekään tunne tai ymmärrä sitä. Tekstin soljuvuus ja kauneus, mielikuville rakennettu kerronta ja hahmojen inhimillisesti kirjoitettu urheus on jotain, mitä en pysty suodattamaan ilman kyyneliä.

Eniten sydäntäni olen antanut Rohanille ja sen prinssille Eomerille. Eomer, Rohanin valkean neidon Eowynin veli, on hahmo joka liian usein unohdetaan. Ylväs, rohkea, oikeamielinen ja hyvä Eomer on hahmona kaunis, uskomaton. Pidän monista muistakin hahmoista, mutta Eomer Eomundinpoika on yksi rakkaimmista fiktiivisistä hahmoistani kaikista lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista.

Rohan, hevosten valtakunta, on minun ja monien muidenkin mielestä pohjoismaat, varsinkin Suomi. Pitkiä vaaleahiuksisia ylpeitä miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita tekemään oikein tilanteessa kuin tilanteessa. Ulospäin näyttävät kasvot epäileviltä ja torjuvilta, mutta sydämessä on läsnä oikeamielisyys ja urheus. Hevosetkin täsmäävät Suomeen, onhan meillä suhteellisen suurikokoinen, varmajalkainen, pitkäikäinen ja viisas suomenhevonen (on myös pieniä suomenhevosia, joita kutsutaan myös suomenponeiksi. Suurimmillaan suomenhevonen voi kuitenkin olla säältään yli 160cm). Rohanin historiaan olen tutustunut kaikista eniten, ja sen koen eniten omaksi "kodikseni".

Monessa tarinassa minua häiritsee mustavalkoisuus, se että paha on vain paha, hyvä vain hyvä. Samanlainen jaottelu näkyy vahvana myös TSH:ssa suureksi osaksi Tolkienin konservatiivisuuden vuoksi. Näissä kirjoissa se kuitenkaan ei tunnu huonolta, sillä TSH on satu siinä missä fantasiatarinakin. Toisaalta esimerkiksi Silmarillionissa selitetään tarkemmin Sauronin historiaa, joka osittain selittää hänen pahuuttaan. Sekin vähentää ärsyyntyneisyyttäni mustavalkoisuudesta.

Haluaisin kovasti keksiä jotain kritiikkiä tai pahaa sanottavaa, sillä yleisesti ottaen pyrin myös katsomaan rakastamiani kirjoja rakkauteni ulkopuolelta. Ehkä sitten pitäisi sanoa se hidas eteneminen, joka tosin minua ei ole missään vaiheessa häirinnyt. Kaikki sotasuunnitelmat, tarinat, historialliset kertomukset... Kaikki ne ovat kiinnostaneet.

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa mitään selvää, koetin lukea sen pariin otteeseen uudestaan, mutta TSH:n ajatteleminenkin herättää minussa niin suuria tunteita, etten tiedä monesta lukukerrasta huolimatta millaista tekstiä sain aikaan.

Suosittelisin TSH:ta ihan jokaiselle, koska mielestäni sen lukeminen kuuluu melkolailla yleissivistykseen. Erityisesti tietenkin niille, jotka pitävät fantasiasta tai Tolkienin muista teoksista (en kyllä tunne ketään, joka olisi lukenut muita, muttei TSH:ta! Paitsi tietenkin Hobitin).

Kirjoitin vähän aikaa sitten, että kirjoittaisin pian uuden tekstin. Siitä on nyt pari kuukautta. Ensin oma kuntoni oli sellainen, ettei kirjoittaminen onnistunut, ja seuraavaksi tietokoneeni meni uudestaan rikki. Siksi siis entisestäänkin pidentynyt tauko. Nyt pyrin kirjoittamaan taas entiseen malliin!

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510333379

-Shinsu

Suuri lammasseikkailu - Haruki Murakami

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu

Kirjailija: Haruki Murakami

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Fantasia

Tausta: Suuri lammasseikkailu oli japanilaisen Haruki Murakamin läpimurtoteos. Kirjassa ei kerrota yhdenkään hahmon oikeaa nimeä

Suomen kustantaja: Tammi

Suomennos: Leena Tamminen

Kannen kuva: Laura Lyytinen

Kirjaa minulle suositteli: Isäni, jonka kirjahyllystä kitja löytyi. Nyt minulla on oma kappaleeni

Takakansiteksti:

”Tarinan kertoja, minä ilman nimeä, on tavallinen tokiolaiskaveri, 30-vuotias käännös- ja mainostoimiston osakas, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on niin ihmeelliser korvat, että kun hän paljastaa ne, kaikki ympärillä vaikenevat. Ja tämä nuori nainen osaa ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia. Murakamin läpimurtoteos on mielikuvituksen juhlaa, ilkikurinen, jännittävä ja lumoava tarina joka ei helpolla unohdu.”

Tietoja:

Haruki Murakami (s. 1949) on japanilainen Kiotossa syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt niin novelleja, romaaneja, kuin tietokirjojakin. Hänen tekstejään on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle, ja jo pelkästään Japanissa niistä otetaan miljoonapainoksia. Murakami on Japanissa erityisesti nuoten lukijoiden suosikki, sillä hän yhdistää länsimaisia vaikutteita japanilaiseen surrealismiin. Tuloksena on unohtumattomia fantasiaseikkailuja, kauniita romansseja ja elämän kestävää ystävyyttä kovin erilaisten ihmisten välillä. Murakami on asunut myös Yhdysvalloissa jonkin aikaa.

Päähenkilö, eli 'minä' on normaali japanilainen kolmikymppinen mies. Hyväkäytöksinen, realistinen, lempeä, ystävällinen, komeahko. Ei koe elämäänsä mitenkään erityisen tärkeäksi, vaan ajattelee sen vain olevan elämä muiden joukossa. Elää elämisen vuoksi, eikä näe tulevaisuudessaan mitään sen suurempaa elämänlaadun kasvua. On kuitenkin aivan tyytyväinen yksinkertaiseen elämäänsä. Hänellä on kissa jolla ei ole nimeä.

Naispäähenkilö, eli 'tyttöystävä', on nainen jolla on äärimmäisen kauniit korvat. Sen vuoksi hän pitää hiuksiaan aina vapaana kasvojen sivuilla, sillä ei pidä ylimääräisistä katseista. Kun hän pitää korviaan omien sanojensa mukaan 'suljettuina', ne ovat vain kauniit. Kun hän vapauttaa korvaansa, ne ovat niin uskomattomat, että kuka vain antaisi toisen kätensä saadakseen katsoa niitä hieman kauemmin. Hän on spontaani, optimistinen ja helposti rakastettava, mutta korviaan lukuun ottamatta vian tavallisen näköinen.

Päähenkilön vanha ystävä, lempi- ja kutsumanimeltään Rotta, on saman ikäinen kuin päähenkilö. Jo vuosia sitten hän katosi kenellekään mitään kertomatta, ja on liikkunut ympäri Japania asettumatta minnekään pitkäksi aikaa, kuin karkumatkalla. Hän on ottanut vanhoista ystävistä yhteyttä vain päähenkilöön muutamien kirjeiden kautta.

Erästä tarinan aikana tavattavaa miestä kutsutaan Lammasprofessoriksi, sillä aikoinaan hän tutki lampaita ja piti niistä huolta.

Muita hahmoja ovat ainakin 'Outo mies', 'Pomo', 'Yhtiökumppani', 'Hotellivirkailija', 'Autokuski' ja 'Lammasmies'.

Omat mielipiteet:

”Tällaista hilpeää ja älyllistä kirjallisuutta nykymaailmassa tarvitaan.”

Näin kirjoitti Jarmo Papinniemi Demarista (lukee myös ainakin keltaisen pokkarin takakannessa). Teksti on lyhyt, mutta ytimekäs ja todellinen. En voisi olla enemmän samaa mieltä.

Murakamin kirjoitukset ovat aina oivaltavia, kauniita, harvinaisen älykkäitä ja pysäyttäviä. Ne saavat miettimään ja herättävät halun kirjoittamiseen, omien tarinoiden ja tekstien luomiseen. Murakamin uskomaton mielikuvitus näkyy kirjoissa, ja lähentelee välillä järjettömyyttä. Kuitenkin jokainen järjettömyys on järjettömyydessään järkevä. Kaikki istuu tarinaan kuin valettua, eikä mitään ylimääräistä tunnu olevan, vaikkeivat kaikki tapahtumat pakollisia tarinan kannalta olekaan. Teksti on yhtenäistä, helppolukuista ja suoraa.

Murakami koskettaa teksteillään ihmismielen kaikkein syvimpiä ja suurimpia tunteita, herättää ne, ja jättää elämään. Niiden tunteiden hautaaminen uudestaan on vaikeaa, ja siksi kirjat jäävätkin mietityttämään pitkäksi aikaa. Omassa tapauksessani yhden kirjan miettimisessä saattaa kulua viikkoja. Miksi niin kävi? Mitä tapahtui? Miten mikäkin asia liittyikään tarinaan? Miten itse olisin toiminut? Miksi juuri jokin tietty kohta herätti niin voimakkaita tunteita? Miksi hahmot toimivat kuten toimivat? Tarina piirtää mieleen kuvia ja ajatuksia, jotka saattavat nousta mieleen uudestaan pitkänkin ajan kuluttua.

Minulle jokainen Murakamin kirja on uusi elämys, enkä voi olla rakastamatta niitä äärettömän paljon. Arvostan suuresti herra Murakamia ja hänen työtään. Sillä vaikka kirjojen kirjoittaminen ei ehkä ole näkyvä tapa vaikuttaa maailmaan, se on silti tapa vaikuttaa. Minulle Murakamin kirjat merkitsevät maailman ihmeellisyyden näkemistä. Sairastan vaikeaa masennusta sekä muita mielenterveysongelmia, ja liian usein koko maailma tuntuu pahalta ja harmaalta, siltä että se sisältää pelkkää vihaa ja surua. Aina kun luen Murakameja, saan tietää, että se on vain masennuksen aiheuttama harhakuva. Maailma on täynnä ihmeitä, värejä ja taikaa, jota tavallisen harmaassa arjessa ei vain välttämättä huomaa. Murakami osaa kauniin sanoin kertoa maailman pienistä ihmeistä ja arjen taiasta.

Pakko myöntää että tätä tekstiä kirjoittaessa herkistyin niin kovasti että aloin itkeä. Kirjat, tekstit ja sanat herättävät minussa erittäin suuria tunteita, enkä ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään hieman vakavampia aiheita käsittelevää kirjaa purskahtamatta itkuun vähintään yhdessä kohtaa. Murakami koskettaa minua erityisen syvästi, ja siksi hänestä kertominen ja kirjoittaminen tuntuu tärkeältä ja tietyllä tapaa suurelta asialta.

Yksi suurimmista unelmistani on tavata herra Murakami ja jutella hänen kanssaan kirjoista, tarinoista, mielikuvituksesta ja tunteista, sekä niiden ilmaisemisesta sanoin. Vastassa saattaisi olla pieni kieliongelma surkean kielipääni takia (kuten mainitsin, Murakami on asunut Yhdysvalloissa, joten häneltä sujuu englanti hyvin), mutta keskustelu olisi varmasti mielenkiintoinen.

–

Haluaisin sanoa tästä kirjasta kovin paljon, mutta asioiden ja tunteiden saattaminen sanoiksi tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä se johtuu päänsärystä ja siitä että tällä hetkellä kello on melkein kolme. Noh, sanon kuitenkin ensimmäisen asian; rakastan lampaita. Ne ovat lempeitä, kilttejä ja suloisia otuksia. Kun olin pieni kävimme silloin tällöin Joensuussa äitini ystävän lammastilalla, missä aina lampaiden laitumella ollessani ne kaikki lähtivät juoksemaan perässäni. Olen ain ollut hyvä eläinten kanssa, myös lampaiden.

Kirjan nimi veti puoleensa, kun isä sitä luettavakseni ehdotti, se on hauska ja tuo mieleen lasten saturomaanit. Nimi on myös tietyllä tapaa hämäävä, eikä romaania pidä aliarvioida sen perusteella. Suuri lammasseikkailu on nimittäin erittäin filosofinen tarina, joka puhuttelee lukijoita päästä päähän. Kaikki kirjassa käytävä taistelu on henkistä, omien rajojen ja mielen pohjien tutkimista, ja uusien puolien löytämistä itsestä. 

Murakamin kirjoissa on usein melko paljon seksikohtauksia, tai ylipäätään seksin mainitsemista. Se on kuitenkin kuvattu yleensä melko elegantisti ja kauniistikin.

Kirjan naispäähenkilö on mielestäni erityisen pidettävä hahmo. Hänen positiivisuutensa ja halunsa tukea päähenkilöä on ihailtavaa, ja hänestä lukiessa haluaisin itse olla samanlainen. Olenkin luonteeltani melko positiivinen ja optimistinen, mutta hahmon elämäniloisuus on jotain mitä en omista. Pidin myös päähenkilöstä, hänen rauhallisesta suhtautumisestaan maailmaan ja ongelmiin joita hän kohtaa.

Yksi erityisen ihanista sivuhahmoista oli autokuski, joka nimesi päähenkilön nimettömän kissan, ja antoi päähenkilölle Jumalan puhelinnumeron. Suuressa lammasseikkailussa ei kuitenkaan ollut yhtäkään hahmoa, josta en olisi jollain tasolla pitänyt. Kaikista hahmoista ei kerrottu paljoa, mutta he tuntuivat siitä huolimatta aidoilta ja monirakenteisilta. Harva kirjailija osaa kirjoittaa tällä tapaa, vaan kaikki ne hahmot joista ei kerrota paljoa, jäävät ohuiksi ja mitäänsanomattomiksi. Murakamilla kuitenkin on taito hallussaan.

Tekstistä huomaa kyllä, että se on Murakamin ensimmäisiä teoksia. Esimerkiksi Murakamin Kafka rannalla -kirjassa on hieman kehittyneempää tekstiä. Se ei kuitenkaan tee kirjasta huonoa, vaan eri tavalla ihanan. Mielestäni on hienoa lukea lempikirjailijoideni (joihin herra Murakami ehdottomasti kuuluu) ensimmäisiä romaaneja, sillä niistä näkee miten kirjoittaja on aloittanut ja päässyt vauhtiin. Parasta on nähdä edistys, se miten teksti on muuttunut kokoajan sujuvammaksi, kuvailu kauniimmaksi. Siinä on jotain nostalgista, se näyttää ja todistaa sen, että kirjailijakin on loppujen lopuksi vain tavallinen ihminen, joka on joskus aloittanut yksinkertaisimmalla tavalla, ja opetellut kaiken. Ja se todistaa myös sen elämän tosiasian, että tekemällä oppii, kukaan ei ole seppä syntyessään.

Murakamilla on kuitenkin alusta asti ollut uskomaton taito kirjoittaa fantasiaromaaneista erittäin aidonoloisia, niitä lukiessa alkaa uskoa, että jotain sen tapaista voisi oikeasti tapahtua. Kirja on myös todella hauska, ja sitä lukiessa tulin nauraneeksi useasti. Rakastan kirjan lukujen nimiä (esim.Valaan siitin ja kolmen toimen nainen).

Suosittelisin kirjaa kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, fantasiasta ja kevyestä filosofiasta pitäville, sekä tietenkin niille, jotka pitävät lampaista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513151131

-Shinsu

Hämähäkkijumala - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hämähäkkijumala

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: Fantasia, jännitys

Tausta: Hämähäkkijumalassa Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat kutienkin kaksi eri tarinaa.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Inka Parpola

Kannen kuva: Aliette de Bodard (?)

Kirjaa minulle suositteli: Isä, ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen omaani.

Takakansiteksti (kansipaperin sisäosassa):

”Paksu Charlie ei oikeastaan ole paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja osoittautuu hänen veljekseen.

Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Paksu Charlie Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen. Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä, mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.

Spider on Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.

Rosie Noah on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea valinta...

Daisy on nuori poliisi. Hänen vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin rupesikin poliisiksi.

Rosien äiti on ylpeä ja suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.

Grahame Coats on Charlien pomo, keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.

Herra Nancy eli Anansi on Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota Anansi todella rakasti.

Omat mielipiteet:

”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut suomennos.”

”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään, Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä mahdottomasta todenmakuista.”

Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä. Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja valitan kokoajan yksikseni).

Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta. Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole alkuperäiskielellään.

Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.

Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.

Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin osuva.

–

Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.

Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä. Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa. Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.

Palataksemme takaisin Gaimaniin ja Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen. Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni. Sielultaan villi ja vapaa.

Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.

Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se, miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta. Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.

Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä, joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas kirja sopii täydellisesti.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden etsijöille.

HUOM! Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia (ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.

https://www.booky.fi/search.php?search=H%E4m%E4h%E4kkijumala#!product_id=9789511210023

-Shinsu

Lucian - Isabel Abedi

Kirjan nimi: Lucian

Kirjailija: Isabel Abedi

Julkaisuvuosi: 2009

Genre: Fantasia, romantiikka, jännitys

Tausta: En osaa sanoa taustasta mitään, sillä löydän kirjailijasta ja kirjasta vain saksankielisiä asiatekstejä... Tai ehkä olen vain huono etsimään.

Suomen kustantaja: Seven

Suomennos: Tiina Hakala

Kannen kuva: Brandon Dorman

Kirjaa minulle suositteli: Paras ystäväni (Heart^). Hankin viime kesänä (2012) Suomalaisesta kirjakaupasta, kun siellä oli kolme pokkaria 12 euroa -alennus.

Takakansiteksti:

”Salaperäinen muukalainen vetää Rebeccaa magneetin lailla puoleensa. Kuka hän on, ja mitä hän tahtoo Rebeccasta?

”Seuraatko sinä minua?” Poika tutkaili minua katseellaan.

”En tietenkään! Kuka oikein olet? Mikä nimesi on?”

”Sano sinä.”

”Mitä?” Peräännyin askeleen. ”Minunko nimeni?”

”Ei. Vaan minun.”

Jo ensi tapaamisesta alkaen heidän välilllään vallitsee omituisen syvä yhteys. Lucian saa Rebeccan sydämen takomaan, koskettaa häneen syvemmin kuin kukaan toinen. Vaikka poika on menettänyt muistinsa, hän tuntuu tietävän mitä erikoisimpia asioita Rebeccan menneisyydestä, ja myös tulevaisuudesta.”

Tietoja:

Isabel Abedi (s. 1967) on saksalainen kirjailija. Lucianin alkuteos olikin saksankielinen. Ennen Luciania Abedi on julkaissut toistakymmentä lastenkirjaa ja neljä muuta nuorille aikuisille suunnattua romaania. Ennen kirjailijanuraa Abedi toimi mainossuunnittelijana. (Abedista ei löydy juurikaan tietoa).

Rebecca Wolff, lempinimeltään Becks, on kirjan päähenkilö. Hänen äitinsä on saksalainen ja isänsä yhdysvaltalainen. Rebeccalla on tummat hiukset, ja hän itse kuvailee itseään melko tavallisen näköiseksi. Hän on 16-vuotias lukiolainen. Rebecca on normaalilla tavalla pärjäävä ja huumorintajuinen – ainakin normaaliolosuhteissa.

Lucian, kirjan nimikkohenkilö, edustaa pääparin miesosapuolta. Hän on kissamaisella tavalla laiha ja hänellä on pikimustat pörröiset hiukset. Lucian on menettänyt muistinsa, joten hänestä ei sen suuremmin osata kertoa. Hän on kuitenkin Rebecan ikäinen. Luonteeltaan poika on melko temperamenttinen ja miettiväinen.

Janna Wolff on Rebecan äiti. Hän on melko epävarma nainen, joka kuitenkin rakastaa tytärtään yli kaiken. Ammatiltaan Susan on psykologi.

Spatz on Susanin puoliso, itsekin nainen. Spatz on pienikokoinen ja persoonallinen nainen, joka taiteilee omalaatuisia käsityömäisiä taideteoksia.

Suse ja Sebastian ovat Rebeccan ystäviä.

Alec Reed on Rebecan isä, Michelle isän uusi vaimo, ja Valerie heidän hemmoteltu tyttärensä, eli Rebecan sisko.

Tyger taas on Rebecan epämiellyttävä englanninopettaja, ja Faye Valerien mukava lastenhoitaja.

Omat mielipiteet:

Tästä kirjasta en löytänyt yhtäkään virallista kirja-arvostelua! Vain muutaman blogiarvostelun. Yritin jopa saada puoliksi saksalaisen ystäväni etsimään ja suomentamaan jonkun saksalaisen kirja-arvostelun, mutta ensinnäkään mitään kovin virallisia ei löytynyt, ja se suomentaminen jäi vähän sille tielleen. Kerron siis vain yleisesti ottaen, mitä olen ihmisten mielipiteitä kirjasta kuullut:

-Ensimmäisen mielipiteen mielestä kirja on kivaa kevyttä lukemista, ihan hauska, mutta siinä on melko paljon myös omituisiakin juttuja, joita olisi voinut jättää pois

-Toisen mielipiteen mielestä kirja hipoo täydellisyyttä, ellei sitten ole täydellinen, kaikki on ihanaa ja vain loppu on huono

-Kolmannen mielipiteen mielestä koko kirja on niin huono, ettei sen lukemista kannata edes aloittaa

Siinä siis kolme melko paljon toisistaan eriävää mielipidettä, joita olen tästä kirjasta kuullut. Juuri muunlaisiin ajatuksiin en ole törmännyt.

Noh itse olen kaikkein eniten ensimmäisen mielipiteen kannalla. Kirja oli ihan mukavaa luettavaa (luin sen mökillä, missä ei ole nettiä, joten ehkäpä sekin vaikuttaa mielipiteeseen – muutakaan tekemistä kuin lukeminen ei ollut) ja viihdyin sen kanssa hyvin muutaman päivän. Jotkut kohdat ja käänteet jättivät kuitenkin kysymysmerkille, enkä juurikaan pitänyt loppuratkaisusta. Kirja tuntui loppuvan ihan liian nopeasti. Äsken vielä tapahtui ja juoni oli päällä, ja sitten hupsista vaan se loppui. Loppu oli enemmänkin hämmentävä kuin kaunis.

Kirja ollut huonoimpia lukemiani, muttei kyllä todellakaan päässyt lempikirjoihinikaan. En kuienkaan kadu sen ostamista.

--

Ensimmäiset ajatukseni kirjasta olivat melko neutraaleja, teksti oli keskinkertaista, juoni tuntui ihan mielenkiintoiselta ja hahmot vaikuttivat hauskoilta. Aloitin kirjan lukemisen muutenkin positiiviselta kannalta, sillä sen suosittelijat olivat kertoneet sen olevan hyvä tai ainakin hahmojen olevan mukavia.

Minua kiehtoi sateenkaariperhe -ajatus, päähenkilö Rebecalla kun on kaksi äitiä. Itse olen melko ahkera homojen puolesta puhuja (joskaan en mitenkään äärimmäisen fanaattinen luojan kiitos), niin idea tuntui jotenkin omalta. Lisäksi toisen päähenkilön muistinmenetys tuntui hyvältä ajatukselta, ja koko lähtötilanne sai odottamaan mitä juonen rakentuminen kirjan kuluessa toisi tullessaan. Odotukset Abedille olivat erittäin korkealla. Loppujen lopuksi kirjailija ei onnistunut tavoittamaan odotuksiani, mutta ei onneksi myöskään murskannut niitä täysin.

Mielestäni kirjassa oli vähän liikaa merkityksettömiä sivujuonia, esimerkiksi Rebeccan parhaan ystävän Susen ongelmat hyvin erikokoisten rintojensa ja ihastuksensa kanssa. Toisaalta tämä toi kirjaan mukavaa lisämaustetta, mutta sitten taas toisaalta vei koko romaania enemmän teinipuolelle kuin olisin toivonut.

Osittain kirja oli tylsä, ja olisin toivonut siihen enemmän järjellisiä tapahtumia.

Sitten kun Rebecca yhdessä vaiheessa masentui pahasti, toi se aivan liiaksi mieleen Twilight -sarjan toisen osan Uusikuun, missä yli puolet kirjasta Bella vain makaa sängyssä ja kärsii. Minua vain yksinkertaisesti ärsytti se miten Rebecca makasi paikoillaan, ei suostunut ottamaan kontaktia kehenkään ja angstasi angstaamasta päästyään. Minullahan on itsellänikin vaikea masennus, mutten oman sairauteni vuoksi halua tuottaa muille huolta ja pahaa mieltä. Mitä muuta Rebeccan käytös olisi voinut aiheuttaa? Ei ainakaan minun mielestäni mitään, sillä ne ihmiset joiden keskellä hän silloin oli, välittivät hänestä oikeasti.

Tietenkin kirjassa oli yliluonnollisen vahvaa rakkautta, kuten aina, ja niin edelleen. Siitäkin huolimatta luovuttaminen ilman minkäänlaista yrittämistä ei voi tehdä muuta kuin ärsyttää lukijaa. Se on niin turhaa. Varsinkin kun tälläisiä luovuttajia olen tuntenut ihan todellisessakin elämässä, ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet edes yrittää. Minulla on itsellänikin ollut aikoja jolloin en ole kyennyt nousemaan sängystä ilman valtavaa voiman ponnistusta (tai menemään kouluun, tällä hetkellähän en edes opiskele kun en yksinkertaisesti pysty siihen), mutta olen silti pitänyt huolta etteivät vanhempani, veljeni tai koirani joudu kärsimään kunnostani liiaksi. Nyt eksyin taas aiheesta :-D

Takaisin kirjaan! Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset tuntuivat aivan liian usein kamalan epäaidoilta. Tuntui kuin kirjailija olisi miettinyt, mitä itse haluaisi kokea (eikä siinä ole mitään väärää, kunhan se ei paista tekstistä), ja kirjoittanut sen mukaan. Tilanteet vain eivät tuntuneet aidoilta, ja se olikin yksi tämän romaanin suurimmista kompastuskivistä.

Lisäksi tässä kirjassa tuli taas mukaan arvailukykyni. Tiesin ennalta puolet, ellei jopa kaksi kolmasosaa, tämän kirjan tapahtumista. Kaksi suurinta käännettä arvasin jo kirjan ensimmäisissä luvuissa. Lucian oli siis ainakin omalla kohdallani erittäin ennalta arvattava, ja ennalta arvattavuus ärsyttää minua aina mielettömästi. En vain usko että kirja jonka juonen tietää ennalta, voisi olla erityisen hyvä. Kirjailijan pitää olla tarpeeksi fiksu huijatakseen lukijaa kerta toisensa jälkeen, jotta käänteistä tulee yllättäviä ja siten kirjasta ainakin siltä kannalta hyvä. Toinen vaihtoehto sitten on, että kirjailija antaa jo valmiiksi kirjailijalle kaikki ainekset lopputuloksen arvaamiseen, ja tekee kirjasta hyvä omalla kirjoitustekniikallaan ja hahmojen välisillä yksittäisillä tilanteilla ja suhteilla. Abedi ei kuitenkaan tehnyt romaanissaan näistä kumpaakaan.

Yhtä kaikki Lucian oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin melkein jokaisesta kirjan hahmosta, varsinkin lempihahmokseni nousseesta Spatzista. Tähän suurena syynä oli Spatzin omeperäinen persoonallisuus ja vilpitön halu auttaa muita ja olla mukava, sekä tietenkin se miten hän ja Janna alunperin tapasivat.

Kevyeksi iltalukemiseksi Abedin kirja sopii erittäin hyvin, ja voisin sen lukea uudestaankin ellei kirjalistani jo muutenkin pursuilisi uusia kirjoja luettavaksi.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka lukee mieluusti helppoa tekstiä, tai pitää kaikenlaisesta romantiikasta. Lisäksi ne jotka eivät kaipaa kovin monimutkaista tai miettimään pistävää juonta (toisin sanoen pitävät kevyestä kirjallisuudesta), voisivat pitää kirjasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511257811

-Shinsu (tästä tekstistä taisi tulla hieman sekava, mutta sekavat ovat myös ajatukseni kirjasta)

Neverwhere, Maanalainen Lontoo - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Neverwhere, Maanalainen Lontoo

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 1996

Genre: Fantasia, kauhu

Tausta: Alunperin Neil Gaimanin kirjoittama kuusiosainen tv-sarja, josta hän myöhemmin kirjoitti kirjan. Romaanista on tehty myös sarjakuvaversio.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Mika Kivimäki

Kannen kuva: Jukka Murtosaari

Kirjaa minulle suositteli: Isä, kirja löytyi hänen kirjahyllystään (ja siirtyi omaani lukemisen jälkeen, heh)

Takakansiteksti:

”Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuneita tyttöjä. Hylättyjen metrotunneleiden ja katakombien sokelloissa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti.

Richard Mayhew on menestyvä nuori mies, joka joutuu vastoin tahtoaan alapuoliseen Lontooseen. Murhaajia pakenevan tytön pelastaminen koituu hänelle kohtalokkaaksi: hänet riuhtaistaan keskelle mieletöntä seikkailua maailmaan, joka on samalla oudon tuttu ja äärimmäisen kummallinen.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Kirjan päähenkilö on Richard Mayhew, nuori mies, joka on menossa naimisiin kihlattunsa Jessican kanssa. Richard elää normaalia elämääja on suoraan sanottuna melkein tylsä, väritön, täysin normaali. Richardin luonne kuitenkin kasvaa ja kehittyy kirjan aikana huimasti.

Door on tyttö jonka Richard pelastaa murhaajilta, hän on menettänyt koko perheensä hyökkäyksen vuoksi. Door on erittäin pienikokoinen ja laiha, mutta luonteeltaan rohkea ja terävä. Hän tekee mikä on oikein, ei mikä olisi hänen omalta kannaltaan järkevintä. Doorilla on kyky avata mikä vain ovi, tai luoda niitä tyhjiin seiniin.

Carabasin markiisi, eli de Carabas, on huijari, joka tekee kaiken vain oman etunsa nimissä – paitsi ehkä Doorin tapaukessa, nimittäin hän tuntuu oikeasti pitävän tytöstä. De Carabas tekee ihmisille palveluksia, ja pyytää noilta sitten jotain vastapalvelukseksi. Jotain, mikä yleensä on jotain paljon inhottavampaa kuin mitä hän on itse joutunut tekemään.

Hunter on nuori nainen, joka on alamaailman paras henkivartija, hänet palkataankin suojelemaan Dooria murhaajilta. Hunterin suurin unelma olisi päästä tappamaan Lontoon 'Suuri Peto', mutanttivillisika, joka majailee Maanalaisen Lontoon sokkeloissa.

Herrat Croup ja Vandemar, veljekset, ovat palkkamurhaajia ja tarinan niin sanotut ”pahikset”, he murhasivat Doorin perheen toisen tahon käskystä. Croup on pienikokoinen ja fiksu ja Vandemar todella pitkä ja hänellä on aina nälkä. Vandemar syökin lähes mitä vain. Richard kuvailee veljeksiä usein ketuksi ja sudeksi, Croup on kettu ja Vandemar susi. Veljekset tuntuvat olevan sekä sadisteja että masokisteja, mikä taitaakin heidän työhönsä sopiakin.

Enkeli Islington oli Atlantin suojelija, mutta sen tuhoutuessa hän joutui rangaistukseksi karkoitukseen maan päälle. Islington elää salissa, josta hän ei voi poistua. Islington on hyvin kaunis, hänellä on pitkä valkoinen vaate, muttei siipiä ollenkaan. Islington yrittää kaikin keinoin takaisin kotiinsa Taivaaseen, pois maan päältä, missä hän ei ole ikinä viihtynyt hetkeäkään.

Omat mielipiteet:

”...siitä tuli taas yksi näyte miten sarjakuvien ja novellien taitaja töpeksii romaanin taiteen kanssa.”

”...kirkasvärinen kuvitus nouseekin tämän albumin (sarjakuvaversion) parhaaksi anniksi.”

”Kaiken kaikkiaan sarjakuvaversiosta jää valju maku. Kolmas kertakaan ei sano todeksi, että Neverwhere olisi hyvä tarina, joka vain pitää kertoa oikealla tavalla.”

Edellä on pätkiä Jussi Ahlorthin kirja-arvostelusta Helsingin Sanomista. En voisi olla enempää eri mieltä hänen kanssaan.

Mielestäni sarjakuvan kuvitus on todella huono. Hahmot eivät näytä lainkaan Gaimanin kuvailujen mukaisilta, vaan siltä ettei kuvittaja ole edes lukenut kirjaa, vaan tehnyt kaiken täysin omalta kantiltaan. Esimerkiksi Door, jonka piti olla laiha ja melko nuori, mutta teini-ikään jo ehtinyt tyttö, näyttää isoine rintoineen täysikasvuiselta naiselta. Richardkin on jotain aivan omituista ja lisäksi värit menevät täysin omituisesti. Gaiman on selvästi tarkoittanut kirjansa tummansävyiseksi, sen oikein tuntee sitä lukiessaan. Sarjakuvien kuvittaja kuitenkin on tehnyt kuvista värikkäitä ja suureleisiä, ei yksityiskohtaisia, kuten kirja antaa olettaa. Henkilökohtaisesti minun tekisi mieli sanoa muutama valittu sana piirtäjälle.

En varmaan ikinä tule ymmärtämään mitä Ahlorth oikein yrittää sanoillaan hakea, sillä omasta mielestäni tarina on enemmän kuin mahtava, hahmot myös. Maailma on jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä, jotain niin salaperäistä, häikäilemätöntä ja kaunista että sitä on vaikea kuvailla – kannatan kirjan lukemista itse. Voin, ainakin melkein, luvata, ettet ole ikinä lukenut mitään tämän kaltaistakaan! Tämä on tarina, joka tavalla tai toisella kerrottuna ei voi olla muuta kuin täydellinen – jos hahmot vain pidetään sellaisina kuin ne on kerrottu.

Tämäkin on tietysti mielipideasia, mutta Jussi Ahlroth tylyttää kirjan surkeaksi suoralta kädeltä. Mielestäni edes kriitikko ei niin voi tehdä, sillä ihmisillä on erilainen maku. Yhtä kaikki koen useimmitenkin kriitikoiden sanat häiritsevän julmina, jos he eivät vain ole sattuneet pitämään kirjasta (tai elokuvasta, tai ravintolasta, tai...). Tietenkin kritisointi onkin kirjoittajan mielipiteiden kertomista, ja ne pitääkin sellaisina ottaa, mutta suoraan sanottuna tunnetut kriitikot kykenevät tuhoamaan kirjailijan uran (ei tietenkään suomalainen yhdysvaltalaisen kirjailijan, mutta uskon että kaikki kyllä ymmärsivät mitä tarkoitan).

--

Voin valehtelematta sanoa, että Neverwhere on yksi lempikirjoistani, siinä missä Gaiman on yksi lempikirjailijoistani. Yksikään hänen kirjoistaan ei ole vielä tuottanut pettymystä (ei edes tähtisumua -niminen romaani, mitä suurin osa Gaiman-faneistakaan ei osaa samalla tapaa arvostaa).

Henkilökohtaisesti rakastan Gaimanin kirjoitustyyliä, se on samaan aikaan salaperäinen ja kerronnallisesti lahjakas. Teksti ei tunnu yrittävän liikaa tai ole vaikealukuista, vaan se kuulostaa siltä kuin olisi tullut kirjailijalta yksinketaisen helposti. Samaan aikaan sanavirta tuntuu erittäin yksinkertaiselta, ja samaan aikaan se saa ajattelemaan ja miettimään, mitähän tuollakin mahdettiin tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jokaisella lukukerralla tekstistä saa jotain uutta irti, ja ainakin minäun tekeekin mieli lukea kirjoja uudestaan vielä monen monta kertaa.

Neverwheren juoni taas, kuten jo aiemmin kehuin, on yllättävä, omaperäinen, erilainen ja samaan aikaan sekä hauska, hurja, että pelottava. Hahmot ovat ihania, niitä rakastan kirjassa erittäin suuresti. En halua tehdä liikaa paljastuksia kirjan suhteen, jotten spoilaisi lukijoilta kirjan mahtavuutta. Mutta sen voin sanoa, että ensimmäisellä lukukerralla hämmennyin ”pääpahiksesta” toden teolla! En olisi koskaan odottanut!

Rakastan Neverwheressä varsinkin sitä, miten Gaiman kuvailee erilaisia Lontoon alapuolella asuvia olentoja ja ihmisiä. Rottakansaa, viemärikansaa, lintumiestä ja vaikka mitä. Sitä millaisen maailman hän on luonut. Kirjaa lukiessa himottaa itse alkaa taas kirjottamaan jotain omaa. Myös se miten ”alamaailma” kietoutuu ”yläpuoleen” on erittäin mielenkiintoista, se miten kaikki on salaperäistä, suoraan sanottuna salaista, mutta silti tietyllä tapaa kuulostaa suoraan sanottuna järkevältä! Osaan kuvitella, että tämä Gaimanin kuvailema maailma olisi oikeasti olemassa!

Kirja on täynnä kauniita hetkiä, erikoisia ja persoonallisia hahmoja, sekä yllättäviä juonenkäänteitä.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka pitää fantasiasta, Neil Gaimanista, tai vauhdikkaista kirjoista jotka on kirjoitettu fiksusti ja nokkelasti.

https://www.booky.fi/search.php?search=neverwhere#!product_id=9789511168577

-Shinsu