Näytetään tekstit, joissa on tunniste draama. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste draama. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen
Kirjailija: Harper Lee
Julkaisuvuosi: 1960
Genre: Klassikko, draama, realismi
Tausta: Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu 60-luvulla, jolloin tummaihoisten asema oli jo hieman kirjassa kuvailtua parempi. Joka tapauksessa se on kirjoitettu ottamaan vahvasti kantaa erilaisten ihmisten asemaan.

Suomen kustantaja: Koko kansan kirjakrho OY
Suomennos: Maija Westerlund
Kannen kuva: Seppo Polameri
Kirjaa minulle suositteli: Vakituinen kirjastotätini eli isä ja moni moni ihminen netissä. Tietenkin tämä on myös klassikkokirja, joten oli mielen päällä ns. automaattisesti. Sain kirjan joululahjaksi isältäni kun sitä toivoin.

Takakansiteksti: 

"-Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. -Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi.
-Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan...

Amerikkalaisen Harper Leen romaani 'Kuin surmaisi satakielen' on tarina Yhdysvaltain eteläosavaltioista 1930-lubulla. Sympaattinen lakimies Atticus Finch, hänen pieni tyttärensä Scout - kirjan kertojaminä - sekä 12-vuotias poikansa Jem ovat teoksen päähenkilöitä. Atticus puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa.
Finhin lapsille pieni ja tyrvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeammat kasvonsa.
Kuin surmaisi satakielen on jännittävä, hellyttävä ja lämmintä huumoria sisältävä - kaunis kirja koko perheen luettavaksi. Se on saanut arvostetun Pulitzerin palkinnon, siitä on tehty elokuva ja sillä on jo miljoonia lukijoita eri puolilla maailmaa."


Tietoja: 

Amerikkalainen kirjailija Harper Lee on syntynyt 1926 Monroevillessä Alabamassa. Hän opiskeli lakia Alabaman yliopistossa ja toimi joitain vuosia kansainvälisen lentoyhtiön virkailijana New Yorkissa. Esikoisteoksensa 'Kuin surmaisi satakielen' ansiosta hänestä tuli yhdessä yössä kuuluisa vuonna 1960. Romaani kipusi best seller-listojen kärkitiloille ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti vuosikausia. Se toi tekijälleen Pulitzerin palkinnon ja sen pohjalta tehtiin elokuva. Turhaan on kirjailijalta odotettu toista romaania, vaikka sellaisen kerrotaankin olevan tekeillä. - Kirjoittamisen ohella Harper Lee kerää 1800-luvulla eläneiden kirkonmiesten muistelmia, pelaa golfia, harrastaa rikosasioita ja kuuntelee musiikkia.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on kirjan alussa alle kouluikäinen Scout-tyttönen. Hän on luonteeltaan määrätietoinen, rohkea ja lapsenomaisella tavalla naiivi, mikä ktoisaaltatekee hänestä myös hyvin oikeudentuntoisen. Scout yrittää kovasti olla mieliksi kolme vuotta vanhemmalle veljelleen Jemille. Jem taas on hieman tärkeilevä mutta erittäin reilu ja rehellinen nuori poika, jolle kaikesta huolimatta pikkusisko on kaikkein tärkein.
Sisarusten paras ystävä on Dill, poika joka tulee viettämään kaikki kesänsä tätinsä luokse samalle asuinalueelle missä Scout ja Jem asuvat. Kolmikko kokee yhdessä, enimmäkseen itse aiheuttamiaan, seikkailuja.
Atticus Finch on Scoutin ja Jemin isä, herttainen vanhemmanpuoleinen mies, joka haluaa kaikille hyvää ja kannattaa tasa-arvoa. Ja juuri sen vuoksi hän joutuukin asianajajana vaikeuksiin, miten kukaan saattaisi puolustaa tummaihoista kuin tämä olisi valkoinen?
Kirjan muita henkilöitä ovat Calpurnia, Finchien tummaihoinen kodinhoitaja, Arthur 'Boo' Radley, naapurissa asuva mies joka ei koskaan näyttäydy ulkona, Alexandra-täti, Jack-setä, Atticuksen sisarukset, suorasanainen vanhapiika Maudie-neiti ja Scoutin sanojen mukaan ikivanha ja pahansisuinen Rouva Dubose.

Kaksi juonta kulkee kirjassa rinnakkain. Ensimmäisenä esiteltävä kuvio kertoo tarinan Boo Radleystä, miehestä joka on saanut jo aaveen maineen, sillä kukaan ei koskaan näe häntä. Ja juuri tämän vuoksi päättävät Scout, Jem ja Dill ottaa selvää siitä millainen Boo on miehiään - vaikka pelko meinaakin estää idean oikean toteuttamisen. Kuka piilottaa pieniä lahjoja Radleyn perheen tontin rajalla sijaitsevassa puussa olevaan koloseen? Ja miksi vanhempi herra Radley täyttää sen sementillä? Kuka asettaa lämpimän huovan palelevan Scoutin harteille, kun hän katsoo veljensä kanssa Maudie-neidin talon palavan maan tasalle?
Toinen juoni kertoo siitä, miten Atticus Finch ottaa hoidettavakseen tapauksen, jossa mustan miehen väitetään raiskanneen vaalean tytön. Tilanne on toivoton ja Atticus tietää ettei voi voittaa tapausta, mutta mies on varma, että tulevasta häviöstä huolimatta hän ei voi jättää tapausta sikseen - se on hänelle se tapaus, joka hänen täytyy saattaa loppuun.
Pienen Alabamalaisen kaupungin ennakkoluuloinen ympäristö ei reagoi tilanteeseen hyvin ja Scout ja Finch joutuvat kokemaan sen siinä missä isänsäkin, jolle 30-luvulla harvinaiset periaatteet aiheuttavat jopa hänen henkeään uhkaavia vihollisia.
Kuin surmaisi satakielen on tarina ennakkoluuloista, ystävyydestä, periaatteista ja rakkaudesta, kaikki kuvattuna kauniisti pienen ja viattoman tytön silmin.


Omat mielipiteet: 

"Protesti ihmisen mielettömyyttä vastaan, ei kovaääninen vaan naurava."
-Aku-Kimmo Ripatti, kirjailija

"Kirjailijalla on hyvin eloisa elämäntunto ja lämmin, omavärinen huumorintaju. Liikuttava, hauska, rakastettava kirja."
-Truman Capote, kirjailija

Edelliset arvostelunpätkät kertovat erittäin hyvin tämän kirjan tunnelmasta ja Leen tavasta kertoa tarina. Kuin surmaisi satakielen ei kerro pahuudesta, vaan vääristä päätöksistä ja teoista, joita ihmiset itsekään eivät ymmärrä. Se ei kerro tarinaa huutaen, kiroten ja suurennellen ihmisten ilkeyttä kuin osoittaen heidät pahuuden ruumiillistumiksi, vaan kertoo niistä kuin tuhmaa lasta toruen, ylistäen samalla niitä tekoja jotka kertovat hyvyydestä ja rakkaudesta.
Ehkä se johtuu juuri siitä, että kirjan päähenkilö on vasta alle kymmenvuotias lapsi, joka katsoo maailmaa viattomin silmin oppien vasta sen tapoja ja koettaen ymmärtää aikuisten ajatuksia, jotka lapsen maailmassa tuntuvat useimmiten järjettömiltä. Muistan saman tunteen omasta pikkulapsuudestani, en vain käsittänyt suurinta osaa niistä mielipiteistä, joita aikuiset minulle esittivät. Ajattelin asiat niin toisin.
Rakastuin kirjassa erityisesti siihen, miten elävästi ja kristallinkirkkaasti Lee tekee tavallisesta arjesta ihmeellistä. Lapselle pienetkin asiat voivat olla suuria seikkailuja; mustien kirkkoon meneminen, Radley'den portin koskettaminen tai rouva Dubosen kodissa vieraileminen. Toisaalta jotkut aikuisetkin voivat samaistua tällaiseen lapsekkaaseen asenteeseen, joka saattaa aikuisen ihmisen soveltamana ärsyttää muita, mutta tehdä itse ihmisestä onnellisen.
Tykästyin Scoutin hahmoon erittäin paljon, siihen miten kovasti hän rakastaa perhettään, mutta haluaa silti pitää päänsä niissä asioissa joita pitää tärkeinä. Ja sitä, miten sydämestään hän puolusti isäänsä kuullessaan kaupunkilaisten puhuvan tuosta pahaa. Pidin myös Jemin hahmosta, sillä vaikka hän ei aina sitä sisarelleen näyttänytkään, liikutti hänen huolenpitonsa pikkusisaresta minua syvästi - varsinkin kun oma suhteeni isoveljeeni ei lapsena ollut hyvä. Onneksi se nyt aikuisiksi kasvettuamme on toisin.

Kaikkein eniten, vaikka sisarusten lisäksi pidin myös Calpurniasta, Maude-neidistä ja Dillistä, rakastuin Boo Radleyyn. Ymmärsin lukiessani hyvin, miksi hän ei tahtonut poistua kodistaan siihen maailmaan joka siellä odottaa - ei ennen kun hänen täytyi. Tämän vuoksi kirjan viimeinen luku kosketti minua jostain hyvin syvältä, sekä Boon että Jemin vuoksi, sillä tunsin molempien hahmojen liittyvän minuun itseeni jollain tapaa saumattomasti. Minä tekisin pikkuveljeni vuoksi mitä tahansa, kuten Jem Scoutin. Siltä kantilta samaistuinkin enemmän Jemiin kuin Scoutiin, sen lisäksi että olen itsekin temperamenttinen ja ehkäpä hieman tärkeileväkin.

Viimeisen luvun lisäksi minua kosketti syvästi kohtaus, jossa lapset tapaavat vanhan miehen nimeltä Dolphus Raymond. Hän on valkoinen, mutta kaikki hänen ystävänsä ovat mustia ja aina isommissa väkijoukossa hän on tummaihoisten seurassa, vaikkei koskaan voikaan täysin kuulua heihin. Hänet on kuitenkin hyväksytty. Aina kaupungilla miehellä on mukanaan pussi johon hän on piilottanut pullon, josta hän aina välillä hörppää kostuketta kurkulleen. Koko kaupunki pitää häntä vanhana juoppona, jonka viaksi lasketaan myös se, että hän välttelee valkoisia.
Kun Dillille tulee huono olo tarjoaa Dolphus Raymond hänelle hörpyn pullostaan, sisarukset yrittävät varoitella, mutta Dill juo siitäkin huolimatta. Lapsille selviää, että pussissa onkin vain coca-colapullo, ei alkoholia. Miksei mies siis oikaise väärinkäsityksiä?
Lapset ymmärtävät, että joskus ennakkoluulot myös suojaavat ihmistä. Siinä missä Boo Radley piiloutuu kotinsa seinien suojaan, antaa Dolphus Raymond toisten ajatusten pitää itsensä piilossa. He käsittävät että ihmisillä on omat keinonsa suojella itseään maailman julmuudelta ja ihmisten tunkeilulta, mutta jokainen tahtoo joskus oman rauhansa.
En keksi tarinaan muita miinuksia kuin sen, että se loppui turhan nopeasti. En yleensä pidä tarinoista joiden loppu kerrotaan liian nopeasti, varsinkin kun muuten teksti on melko verkkaista. Tätä kirjaa en kuitenkaan voinut olla rakastamatta lopun pienestä pettymyksestä huolimatta, eikä se pilannut tarinaa kuten monissa muissa kirjoissa ja elokuvissa. Loppujen lopuksi kohosi Kuin surmaisi satakielen niiden kirjojen tasolle, joita voisin suositella toisille erittäin hyvinä.
Tarkemmin suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet klassikoista, rotusyrjinnän historiasta ja myös siitä, miten laki Yhdysvalloissa ennen toimi. Uskon kuitenkin jokaisen lukijan saavan tästä tarinasta irti kauniin kertomuksen joka sisältää monta unohtumatonta hahmoa.

https://www.booky.fi/search.php?search=kuin+surmaisi

-Shinsu

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Gorillan kosketus - Dawn Prince-Hughes

Kirjan nimi: Gorillan kosketus
Kirjailija: Dawn Prince-Hughes
Julkaisuvuosi: 2006
Genre: Tositarina, kasvutarina, draama, elämäkerta
Tausta: Prince-Hughesilla on neurologinen poikkeavuus nimeltä aspergerin syndrooma. Kirja kertoo tarinan siitä, miten autisti pärjää maailmassa, joka on suunniteltu jollekin aivan muulle.

Suomen kustantaja: Basam books
Suomennos: Kari Schultz
Kannen kuva: (Kannen gorillan nimi on Kibu)
Kirjaa minulle suositteli: Löysin kirjan vuoden 2013 kirjamessuilta ja ostin sen sokkona. Aihe kiinnosti omakohtaisten kokemusten kautta. Luin sen kuitenkin vasta viime syyskuussa pitkän lukulistani vuoksi.

Takakansiteksti:

"Lumoava tositarina autistisesta naisesta, jonka gorillat opettavat elämään.

Dawn Prince-Hughesin nuoruusvuodet ovat yksinäisiä ja sekasortoisia. Diagnosoimaton autismi hallitsee hänen elämäänsä; hän keskeyttää koulunkäynnin ja päätyy asumaan kadulle. Syrjäytyneen nuoren naisen elämä muuttuu kuitenkin tyystin, kun hän kohtaa eläintarhan rauhalliset gorillat.
Gorillan kosketus kertoo asiantuntevasti Aspergerin syndroomana tunnetusta aurismin lajista ja näyttää, että autismin kanssa on mahdollista elää täyttä elämää. Kirja tarjoaa ainutlaatuista tietoa myös gorilloista sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta. 
Nykyään Dawn Prince-Hughes toimii antropologian apulaisprofessorina Western Washingtonin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita teoksia gorilloista ja autismista."




Tietoja:

vuonna 1964 Illinoisissa syntynyt 50-vuotias Dawn Prince-Hughes on yhdysvaltalainen antropologi, joka on kirjoittanut monia kirjoja erityisesti gorilleista ja autismista. Hän asuu puolisonsa Terrin ja poikansa Terykin kanssa Washingtonissa. Prince-Hughes on myös voittoa tavoittelemattoman ApeNetin puheenjohtaja.

Aspergerin syndrooma hyväksyttiin Yhdysvalloissa oikeaksi diagnoosiksi vasta vuonna 1994, joten autistin lapsuus ja nuoruus 70-80-luvulla on erittäin haastavaa. Millaisen elämän voi tavoittaa, kun jokainen pienikin aistiärsytys tuntuu suurelta ja pienikin hipaisu vieraalta ihmiseltä aiheuttaa tuskaisaa ahdistusta? Mitä tehdä kun ei itsekään ymmärrä, miksi on sellainen kuin on? Kun jokainen ihminen tuntuu haasteelta, mutta samalla sydäntä piinaa syvä yksinäisyys?

Lapsuudessaan Dawn kiintyy helpommin esineisiin, kuin ihmisiin. Hänen elämänsä kulkee eteenpäin itkien kaadettujen puiden ja purettujen talojen perään, toisten antama läheisyys vain ahdistaa. Ainoa ihminen jota tyttö lähestyy on eno, joka ei koskaan yrittänyt antaa suukkoa.
Talon läheiseen metsään Dawn perusti itselleen oman paikan, alkukantaisen leirin jossa hän saattoi olla oma itsensä, tehdä saviruukkuja ja nuolenkärkiä. 
Dawnin ollessa ala-asteikäinen tulee eteen yksi hänen elämänsä suurimmista kriiseistä, muutto uuteen paikkaan aivan yllättäen. Jokaisen talon, kiven ja puun hyvästeleminen on tuskaisaa, mutta vanhempien päätöstä on toteltava. Perhe asuu muutaman vuoden asuntovaunussa, missä ei juuri ole omaa tilaa tai mahdollisuutta miettiä yksin, siksi Dawn onkin kaiken mahdollisen ajan ulkona. Uudessa paikassa ainoa lohtu on villihevoslauma, jonka johtaja antaa ihmistytön kiivetä selkäänsä ja kuljettaa tuota joskus kilometrejäkin eteenpäin, jolloin Dawn joutuu usein kävelemään pitkiä matkoja, jotta ehtisi kotiin ennen auringonlaskua.

Koulussa Dawnilla ei ole ystäviä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan ja kaiken lisäksi hän on rankan koulukiusaamisen uhri. Vaikka lukioikäisenä kaupungilta löytyykin oma paikka homoyhteisöstä, on kiusaaminen lopulta liikaa eikä Dawn enää kykene voivansa jatkaa koulua. Hän lopettaa lukion kesken ja muuttaa pois vanhempiensa luota kaupungille, missä hänen juomisensa riistäytyy käsistä ja lopulta hänellä ei enää ole varaa maksaa huonettaan. Niin Dawn joutuu kadulle asumaan ja yhteys perheeseen katkeaa ja Dawn asuu siellä missä sattuu olemaan, niiden luona jotka suostuvat ottamaan hänet luokseen.
Lopulta Dawnin ystävä näkee naisen tanssivan, ja ehdottaa tuon hakevan töitä strippiklubilta. Vastentahtoisesti Dawn tekee kuten hänen ystävänsä neuvoi ja saakin töitä. Siitä seuraa pitkä ja epämääräinen kausi tanssimista ja seksiä naisten kanssa, elämää jollaista Dawn ei oikeastaan koskaan halunnut. Kaikki muuttuu pian.
Saatuaan rahaa kasaan lähtee Dawn käymään kaupungin eläintarhassa, miissä hän eksyy sateisena päivänä gorillahäkin luo. Dawn istuu monta tuntia vain kuuntelemassa ja istumassa, olemassa gorillojen kanssa. Siitä seuraa aika jolloin Dawn käy yleensä monta kertaa viikossa vain istumassa gorillojen häkin vieressä ja katselemassa niitä, tuntemassa syvää yhteyttä eläimiin, joiden sielussa hän näkee samanlaista vanhuutta kuin omassaan.

Mutkien kautta Dawn pääsee töihin eläintarhaan ja pian hänen lahjansa gorillojen kanssa huomataan ja hänestä tulee yksi niiden hoitajista. Siitä seuraa monta upeaa vuotta eläintarhan gorillojen, hopeaselkä Congon, johtajanaaras Ninan, Amandan, Jumoken, Alafian, Peten, ja muiden kanssa. Dawnista tulee osa gorillojen tiivistä perhettä ja ne opettavat hänelle enemmän ihmisistä, elämästä ja kanssakäymisestä, kuin Dawn oli koskaan unelmoinut oppivansa.



Omat mielipiteet:

Henkilökohtaisesti tämä kirja oli minulle pitkä ja raskas taival, joka pakotti minut katsomaan itseäni uusista näkökulmista ja oppimaan siitä, kuka ja mikä minä olen. Koska (kuten mainitsin edellisessä tekstissä), minulla on itsellänikin aspergerin syndrooma (lisätietoa aspergeristä:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4), oli kirjan jokainen sivu, varsinkin alussa, yksi toinen toistaan seuraavien oivallusten sarja.
Tuntui hienolta lukea jostakusta, joka oli kokenut niin paljon samankaltaisia asioita kuin minä. Aistiyliherkkyydet, vaikeus ilmaista tunteita normaalilla tavalla, kiinnostus niihin asioihin joita muut eivät ymmärrä, esineisiin kiintyminen kuin ne olisivat eläviä esineitä... Minulla on edelleen 18-vuotiaana joka yö vieressäni Pupu-unilelu, jonka rikkoutumista tai katoamista surisin kuin ystävän kuolemaa. Se on minulle kuin elävä olento, en halua että se on lattialla tai että sitä heitellään tai roikutetaan pitkistä korvista. Koiranikin on käsittänyt tämän, se koskee pupuun ainostaan silloin, kun se tuo sen minulle nätisti vatsasta kantaen. Se pitää kiinni hellästi kuin kantaisi koiranpentua ja on äärimmäisen lempeä - ehkä se pitää unilelua pentunani ja ihmettelee, miksen pidä siitä parempaa huolta. Koira on myös käsittänyt, että Pupu rauhoittaa minua ja jos itken tai olen ahdistunut, se kantaa Pupun suoraan syliini, jotta voin halata sitä lujasti, koirani itse kun ei ikimaailmassa halattavaksi suostuisi, se on itsenäisempi kuin kissa.

Lukiessani Prince-Hughesin lapsuudesta kadehdin häntä. Minua ehkä ymmärrettiin paremmin, mutta Yhdysvaltalaisena hänen mahdollisuutensa ilmaista itseään ympäristön kautta olivat paljon paremmat. Jos minä olisin mennyt lähimetsään, riisunut vaatteeni ja rakentanut itselleni kivikautisen leirin, minut olisi tunnissa nähnyt kymmenen ihmistä ja kestäisi  tuskin puoltapäivää ja kaikki rakentamani olisi tuhottu. Yhdysvalloissa salaisia paikkoja on enemmän, Suomessa ihmiset kun tuntuvat römyävän jokaisessa pusikossa.
Myös kohta jossa Prince-Hughes kertoo villihevosista, joihin hän tutustui ja joiden laumaan hän tavallaan liittyi, saa minut tuntemaan oman osanu ikävältä. Jos minulla vain olisi ollut samanlainen mahdollisuus. Jos vain olisi. Sen sijaan minun perässäni juoksivat eläimet kissoista aina lampaisiin asti ja tulin niiden kaikkien kanssa valtavan hyvin toimeen. Pienestä asti minulla on ollut herkkyyttä ja kykyä ymmärtää mitä eläimet tarkoittavat eleillään, joihin ei sisälly sanoja. Minäkään en osaa aina ilmaista itseäni kielellä, tunnen itseni menevän solmuun jos yritän. Paljon helpompaa on kirjoittaa ja itseasiassa tämänkin asian Prince-Hughes ottaa esille kirjassaan. Hänen mukaansa monet aspergerit ovat löytäneet pelastuksensa kirjoittamisesta ja se tieto oli minulle aivan uutta, kuten moni muukin. Esimerkiksi se, että tic-liikkeet (joita minullakin on, lisätietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tic-liike tässä artikkelissa puhutaan paljon lapsista, mutta esiintyy aikuisillakin) ovat suhteellisen yleisiä asperger -potilailla.

Juuri omien kokemusteni vuoksi jakso jossa Prince-Hughes kertoi lapsuudestaan, kosketti minua syvästi. Tunsin samaistuvani häneen vahvasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin katsomaan omia oireitani itseni ulkopuolelta. Minun sosiaaliset ongelmani eivät olleet niin pahoja kuin kirjailijan, mutta aistiyliherkkyyteni ovat aina olleet vähintään yhtä vahvoja. Myös masentuneisuus jota Prince-Hughes on tuntenut koko ikänsä, on minullekin hyvin tuttua.
Kun päästiin Prince-Hughesin nuoruuteen, kertoi hän tulleensa rajusti koulukiusatuksi. Minua ei koskaan kiusattu niin pahasti, mutta jälleen tunsin kohtaavani ystävän, joka oli käynyt läpi sen minkä minäkin. Kuitenkin pian samaistumisen tunne katosi.
Nuoruudessaan Prince-Hughes kertoi juoneensa paljon ja olleensa alkoholista lähes riippuvainen. Jättäessään lukion kesken hänen elämänsä alkoi pyöriä suurimmaksi osaksi alkoholin ympärillä. Pian hän oli koditon ja siitä seurasi mutkien kautta strippaajan paikan hakeminen. Itse en tällaista voisi ikinä omalle kohdalleni kuvitella.
Oli erittäin mielenkiintoista lukea klubin arjesta, ihmisistä ja asiakkaista, sekä siitä miten Prince-Hughes tutustui seksiin ja koki sen. Siitä huolimatta minulla oli lukiessani hieman epämukava olo, enkä pitänyt kaikista kielikuvista ja maininnoista - niistä tuli kuvottava olo. Eikä tämä johdu niinkään siitä etten sietäisi seksuaalisuutta, kuin siitä miten asiat oli kuvittu. Minusta itsestäni alkoi tuntua likaiselta, kun luin niitä. Silti se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Lopultakin, jos erästä alun lyhyttä tarinaa ei lasketa mukaan, päästään gorillojen luo ja olen taas kuin lumottu. En voi laskea kirjaa käsistäni. Luen tekstiä ja annan sen soljua sieluni lävitse, hengittäen sen sanoja, juoden sen tavuja kuin makeaa vettä. Ja jälleen minä samaistun.
En tietenkään ole koskaan ollut yhteydessä gorilloihin kuten Prince-Hughes, mutta kun olin noin 7-vuotias, saimme uuden perheenjäsenen. Edesmennyt kissani käveli sisään ovestamme ja päätti, että meistä tulisi sen perhe. Se oli kulkukissa, jolla kyllä oli omistajat, mutta he eivät pitäneet kissasta huolta. Siitä tuli meidän omamme, minun emoni. Tämä kissa otti minut ja molemmat veljeni siipiensä suojaan, se rakasti meitä niin suurella voimalla, että näin sen sydämessä naarasleijonan. Se hoiti meitä äitini puolesta kuin leijonalaumassa, piti meitä silmällä kun äiti oli lepäämässä, meni kertomaan jos jokin oli hätänä. Kerran se jopa pelasti silloin parin vuoden ikäisen pikkuveljeni kyykäärmeeltä, joka olisi voinut koitua niin pienelle lapselle jopa kuolemaksi, sillä lähimpään sairaalaan oli ainakin tunnin ajomatka. Se oli sankarikissa sanan todellisessa merkityksessä ja sen lisäksi että se oli sankari pikkuveljelleni, se oli sankari myös minulle. Tämä kissa opetti minulle enemmän maailmasta ja ihmisistä, kuin yksikään lajitovereistani. Se opetti minut pitämään huolta ja rakastamaan. Aivan kuten gorillat tekivät Prince-Hughesin kohdalla.

Minä todella rakastan tätä kirjaa, huolimatta kohdista jotka inhottivat minua. Pidän Prince-Hughesin tavasta kirjoittaa ja samaistun häneen monelta eri suunnalta. Hänen oivalluksensa ja kielikuvansa kuvaavat myös minun ajatuksiani ja sen vuoksi kirjan lukeminen oli minulle tärkeä askel, vaikken niin ensin kuvitellutkaan. Lukiessani kirjaa solmut avautuivat sisälläni yksi kerrallaan ja opettivat minut hengittämään. 
Olen puhunut tässä postauksessa valtavasti itsestäni, mutta koin sen tarpeelliseksi puhueesani tästä kirjasta, sillä se liittyy minuun ajatuksissani niin saumattomalla tavalla. Jollain tapaa tämän kirjan tarina on osittain myös minun tarinani ja ehkä juuri siksi siitä tuli minulle niin tärkeä. 
Kaiken lisäksi tarinat gorilloista, jotka pitävät juuttikankaasta tekemiään hartiahuiveja, punovat koreja, ottavat hiiriä ja ötököitä lemmikeikseen ja lohduttavat ihmistä pyytämällä nojaamaan olkaansa vasten, ovat miltei enemmän kuin mitä kykenen käsittelemään. Kaikin puolin pidän tätä kirjaa hyvin kauniina, sen puutteista huolimatta.

Suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet psykologisista tai neurologisista häiriöistä, kuten juuri aspergerin syndroomasta. Se voi olla omiaan myös niille, jotka haluavat kuulla voimaannuttavia tositarinoita tai niille, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja niiden älykkyydestä.
Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka lähes jokaisen kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä lukea, sillä se todella auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525534200


-Shinsu

tiistai 21. toukokuuta 2013

Vettä elefanteille - Sara Gruen

Kirjan nimi: Vettä elefanteille
Kirjailija: Sara Gruen
Julkaisuvuosi: 2006
Genre: Romantiikka, draama
Tausta: Gruen joutui selvittämään paljon sirkusmaailmasta saadakseen kirjansa kasaan. Romaanista on ilmestynyt myös elokuva.

Suomen kustantaja: Bazar
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Kannen kuva: Elokuvasta
Kirjaa minulle suositteli: Netissä vaikka kuinka moni, kirjan sain lahjaksi kummitädiltäni.

Takakansiteksti:
Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Kun lähistölle saapuu kiertävä sirkus, menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Nuori eläinlääketieteen opiskelija Jacob päätyy sattumalta kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkinen paikka. Hän alkaa tuntea vetoa sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan, joka on naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

Vettä elefanteille on mieleenpainuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista.”



Tietoja:

Kanadassa syntynyt Sara Gruen (s. 1969) asuu Yhdysvaltojen Illinoisissa aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Heillä on maatila eläinlaumoineen.
Gruen on opiskellut kirjallisuutta Otttawan yliopistossa, mitä ennen hän toimi teknisenä kirjoittajana. Vettä elefanteille oli Gruenin läpimurtoteos, ja ensimmäinen suomennettu romaani. Oli yli kaksi vuotta New York timesin betsellerlistalla.








Jacob Jankowski nuorena on kaksikymmentäkolmevuotias eläinlääketieteen opiskelija. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Jacob väsähtää, saa jonkinlaisen hermoromahduksen, ja lähtee pois. Hän päätyy sirkuksen junaan, ja saa pian töitä kyseisestä sirkuksesta. Jacob on melko tavallinen, mutta omalla tavallaan mukava ja persoonallinen nuori mies.
Jacob Jankowski vanhana on yhdeksänkymmenvuotias herra, joka asuu vanhainkodissa ja vihaa sitä. Hän haluaisi yhä olla vahva ja pitää huolen itsestään, mutta vanhuuden vaivat eivät tee sitä mahdolliseksi. Hieman katkera vanhus ei ole hoitajien suosikki kiukuttelujensa takia.
Marlena on sirkuksen vetonaula, hevosryhmää johtava nuori nainen, johon Jacob ihastuu. Marlena on kuitenkin naimisissa toisen sirkuksen työntekijän Augustin kanssa. Marlena on melko valoinen ja mukava persoona.
August on sirkuksen leijonankesyttäjä. Hän on naimisissa Marlenan kanssa, ja on tuosta erittäin mustasukkainen. Muutenkin mies on erittäin temperamenttinen ja tulistuu helposti.
Kinko eli Walter on Jacobin (nuoremman) huonetoveri sirkuksessa, hän on lyhytasvuinen mies joka puhuu suunsa puhtaaksi jos hänellä jotain asiaa on. Kinkolla on jackrusselinterrieri nimeltä Queenie.
Kameli, Charlie, Barbara, Earl, Pete, Otis, Diamond Joe, Clive ja Cecil ovat osa sirkuksen työntekijöiden suurta joukkoa. Al-setä on sirkuksen omistaja.


Omat mielipiteet:

Oli hankalaa löytää tästäkään kirjasta minkäänlaista arvostelua (huom, suomeksi. Olen nimittäin sen verran surkea englannissa, että on vaikeaa poimia pitkästä tekstistä avainlauseita. Tähän vaikuttaa tietenkin myös lukihäiriöni), joten päädyin lopulta kirjavinkkien arvosteluun, missä kirjasta sanotaan näin:
Kirja on hyvin kirjoitettu ja vauhdikas, ei enempää eikä vähempää kuin mainio ajanvieteromaani.

Olen täysin samaa mieltä, sillä itse pidin romaanista suuresti. Se oli lämminhenkinen ja mukavan sujuvaa luettavaa siitäkin huolimatta, etten yleensä pidä kirjoista jotka on kerrottu preesensissä. Gruen kuitenkin paikkaa preesensiä maanläheisellä ja hyvällä kirjoitustyylillään. Tämä tietenkin on täysin oma mielipiteeni, ja jollekin preesens saattaa olla vain plussaa.
Ajanvietettä juurikin, vaikka itse jäin kyllä miettimään joitain kirjan aiheita pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi se miten kuvataan vanhan Jacobin elämää vanhainkodissa, miten välinpitämättömiä ja koneellisia hoitajat ovat. On surullista ajatella, että sellainen elämä on nykyään joillekin vanhuksille (ja muillekin hoitokodeissa asuville) arkipäivää ympäri maailman. Lähiaikoinahan on otettukin erityisesti vanhainkotien tilanteita esille lehdissä ja uutisissa muutenkin – ja se on mielestäni hienoa. Ihmisellä pitäisi olla onnellinen elämä alusta loppuun asti, ja jos vanhainkodissa ei voi olla onnellinen, se ei ole elämisen arvoinen paikka.
Myös sirkuksen välillä julmakin maailma sai miettimään, oliko sirkuksen kulisseissa oikeasti samanlaista 1930-luvulla. Tietääkseni Gruen kirjoittaa melko realistisesti, joten kaipa sitten oli (vaikka tarina ja siinä esiintyvä sirkus ovatkin fiktiivisiä. Toisaalta kirjassa monesti mainittu Ringlingin sirkus oli oikeasti olemassa – ja tietääkseni toimii yhäkin).
Vauhtia ei tosiaan uuvu, enkä itse ainakaan ollut kertaakaan kirjaa lukiessani tylsistynyt. Mieli teki kokoajan vain lukea ja lukea, ja romaani kuluikin erittäin nopeasti. Tarina oli mielestäni hyvä, eikä olisi kaivannut enempää. Pituuskin osui melkolailla täsmälleen oikeaan, pidennettynä kirjasta olisi saattanut tulla tylsä, lyhennettynä liian nopeatempoinen.


Minä melkolailla rakastan tätä kirjaa, siinä on kaikkea mistä pidän. Sirkuksen maailma kiehtoi erityisesti kun kirjan päätin lukea, ja se miten päähenkilö aivan sattumalta joutuu sirkuksen matkaan ja löytää sieltä oman paikkansa ja tulevaisuutensa. Kirja on myös päähenkilölle hieno kasvutarina, ja hän tuntuukin kehittyvän matkan aikana suuresti, aina opiskelevasta eläinlääkäriapulaisesta pärjääväksi ja itsenäiseksi sirkustyöläiseksi. Ja vaikka opiskelijasta sirkulaiseen ei kuulostakaan välttämättä parhaimmalta mahdolliselta muutokselta, on se tässä kirjassa selvästi se mitä päähenkilö tarvitsee ja mihin suuntaan hänen kuuluukin mennä.
Toisaalta välillä kirjan seksikohtaukset (jotka eivät siis ole välttämättä suoranaista yhdyntää, vaan muutakin häröä) ovat välillä vähän liiankin irstaita ja menevät kuvailuissaan hieman mauttomuuden puolelle. Sekin on tietenkin oma mielipiteeni, en vain pitänyt Gruenin tavasta käsitellä seksuaalisia tilanteita joita kirjasta löytyy ihan kiitettävästi omaan makuuni.
Pidin kirjan hahmoista kovasti, jotkut jäivät ehkä hieman yksiulotteisiksi, mutta se ei häirinnyt kirjan kulkua eikä jäänyt päällimmäiseksi ajatukseksi. Kamelin vanhuus sirkuksen kyydissä on kerrottu mielestäni tietyllä tapaa kaunistelematta, mutta silti kauniisti. Kinko taas on yksinkertaisesti ihana hahmo. Lyhytkasvuisen miehen, erimaalaisten ihmisten ja uusien sirkuslaisten kanssa rikotaankin erilaisuuden ja sen hyväksymisen rajoja. Itse rakastan aina kirjoissa juuri sitä, jos lähdetään tekemään jotain uutta tai venytetään nykyisiä normeja. Varsinkin erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on mielestäni hieno teema, enkä kyllästy siihen yhdessäkään kirjassa, jos teksti on kirjoitettu hyvin.
Myöskin vanha Jacob on kuvattu omalla tavallaan kauniisti. Menty vanhuksen pään sisään ja kerrottu mitä siellä tapahtuu, miltä elämä vanhainkodissa tuntuu, varsinkin kun menneisyys ja nuoruus palaavat kummittelemaan mieleen vahvempina hetki hetkeltä. Myös Jacobin unohtelu, miten hän ei muista hoitajien nimiä tai muita pieniä yksityiskohtia, on mielestäni kerrottu aidonoloisesti ja mielenkiintoisesti. Gruen antaa lukijan ymmärtää miltä todella tuntuu turhautua oman kehonsa heikkouteen, kun tietää ettei asiaa enää voi parantaa.
En voi verrata omia kipujani vanhuuden heikkouteen, mutta kärsin pahoista nivelkivuista, jotka luultavasti ovat reumaperäisiä. En voi juosta tai hyppiä, tai muutenkaan liikkua kuten normaalit ihmiset. Pystyn siis tietyllä tapaa samaistumaan vanhojenkin ihmisten liikkumiseen, ja Jacobin vaikeudet siinäkin asiassa saivat minut todella tuntemaan surua ja samaistumista itseäni suuresti vanhempaan hahmoon.
Kuvat joita kirjassa on vähän alle viisitoista, tuovat ihanaa lisäsävyä ja todellisuudentuntua. Ne ovat myös historiallisesti mielenkiintoisia, ja itse ainakin jäin katselemaan kuvia pitkiksikin ajoiksi niitä tullessa aina silloin tällöin vastaan lukiessa. Niitä katsellessa tosiaan käsittää, että tämän kaltainen sirkusmaailma on ollut olemassa. Se on samaan aikaan mielenkiintoista ja kammottavaa, jättäen jälkeensä halun etsiä lisää kuvia ja tietoa vanhoista sirkuksista, jotka toimivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.
Yhtä kaikki oli kirja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, ja voisin ehdottomasti lukea sen uudestaan. Onnekseni se löytyykin omasta kirjahyllystä. Pidin tarinan juonesta, hahmoista ja miljööstä, se siis oli erittäin täysi lukunautinto, eikä ainakaan mitään kovin radikaalia jäänyt puuttumaan.

Suosittelisin, kirjaa kaikille jotka pitävät romantiikasta ja/tai draamasta tai joita kiinnostaa sirkusmaailma. Myös vanhuutta mietiskeleville, tai lähihoitajille jotka tekevät töitä vanhusten parissa olisi kirja varmasti mielenkiintoinen lukuelämys.

http://www.suomalainen.com/pokkarit/kotimaiset-pokkarit/vett%C3%A4-elefanteille-sku-p9789525637434

-Shinsu