Toisten lapset - Torey Hayden

Kirjan nimi: Toisten lapset

Kirjailija: Torey Hayden

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Tositarina, kasvutarina

Tausta: Toisten lapset on kirjoitettu yllättävän vähän aikaa tapahtumien jälkeen. Neljä eri ikäistä lasta yhdistyivät luokaksi täysin sattumalta uusien lakien kiellettyä erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta lapsilta.

Suomen kustantaja: Seven (Otava)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Löysin Haydenin ensimmäisen kirjan nimeltä 'Tiikerin lapsi' äitini kirjahyllystä, neljätoistavuotiaana luin sen. Vähän aikaa tämän jälkeen olin menossa pitkän matkan bussilla, ja isäni suostui ostamaan minulle matkalukemista. Valitsin muutaman kirjan, yhtenä niistä Toisten lapset. Kuitenkin vasta vähän aikaa sitten luin sen ensimmäistä kertaa.

Takakansiteksti:

”NELJÄ KALTOIN KOHDELTUA ONGELMALASTA, NELJÄ KOSKETTAVAA SELVIYTYMISTARINAA

Pieni poika toisteli kaikuna muiden lasten puheita ja radion sääennusteita.

Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman.

Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi hänen isänsä.

Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.

Yhteistä heille kaikille neljälle oli se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta kasvaneet lapset kuin yhdeksi perheeksi.

Torey Hayden on koskettavista selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja kirjailija.”

Tietoja:

Torey Hayden, eli Victoria Lynn Hayden (s. 1951) on Montanassa Yhdysvalloissa syntynyt psykologi ja erityisopettaja, joka tunnetaan lapsipsykologiaa käsittelevistä kirjoistaan. Suurin osa kirjoista on tositarinoita, mutta niiden joukossa on myös monta fiktiivistä kirjaa, joita ihmiset usein päätyvät erehdyksessä luulemaan tositarinoiksi.

Hayden on tehnyt töitä niin laitoksissa, kouluissa kuin sairaaloissakin. Suurimman osan elämästään hän asui Yhdysvalloissa, mutta 90-luvun lopulla Hayden muutti Skotlantiin, meni siellä naimisiin ja sai Sheena-nimisen tyttären. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon, minkä jälkeen Hayden on asunut yksinään.

Torey Haydenin tunnetuin teos on nimeltään Tiikerin lapsi, jonka suomennoksessa yhdistyy kaksi englanninkielistä kirjaa, One Child ja sen jatko-osa The Tiger's Child .

On 1980-luku, ja Yhdysvalloissa voimaan on astunut juuri uusi laki 94-142, joka laajemmalti tunnetaan inkluusiolakina. Lain tarkoitus on lakkauttaa erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta, ja yrittää tuoda erityislapset mahdollisimman ”normaaliin” ja avoimeen ympäristöön, jotta nämä tulisivat kohdelluiksi normaaleina, ja ehkäpä sitä myötä myös kasvaisivat ”normaaleiksi”. Laki vahingoitti kovasti montaa erityislasta, joka olisi kaivannut erityistä apua ja huomiota, mutta pakotettiin mukautumaan yhteiskunnan luomaan muottiin ja kasvamaan erille ongelmistaan, jotka täten jäivät kasvamaan erillään.

Hayden on tukiopettajana koulussa, jossa on yksi vaikeasti vammaisten luokka, ja muutama erityislapsi sijoitettuna tavallisille luokille. Tukiopetuksessa hänen luonaan käy pieni seitsemänvuotias tyttö nimeltä Lori, joka eli vauvaikänsä kaksoissiskonsa Libbyn kanssa biologisilla vanhemmillaan. Tytöt saivat kokea paljon väkivaltaa, ja erään pahoinpitelyn seurauksena Lorin aivoihin joutui luunsiru, joka estää häntä oppimasta symboleita, kuten kirjaimia. Tämän vuoksi hän ei ole oppinut lukemaan, eikä konservatiivinen ja liikoja vaativa luokan opettaja auta asia lainkaan.

Pian Hayden kuulee, että erässä lähellä sijaitsevassa esikoulussa on poika nimeltä Boothie Birney. Pojan opettaja ei enää pysty pitämään poikaa hallinnssaan, ja siksi Haydenin esimies ehdottaakin, että hän ottaisi pojan luokseen iltapäiviksi. Boo on kaunis lapsi, poika joka elää omassa maailmassaan. Vääntelee käsiään, toistaa joskus kauan sitten kuulemiaan keskusteluja ja joka yritetään väkisin saada sulautumaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Boosta Hayden saa luokkansa ensimmäisen oppilaan ja pian Lori, joka ei enää kestä opettajansa tylytystä, liittyy seuraan. Haydenin luokka on saanut alkunsa.

Luokan kolmas oppilas toimitetaan paikalle yllättäen. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta Tomasosta Hayden kuulee melkeimpä vasta ovea avatessaan. Väkivaltainen, vihainen, pahasuinen Tomaso, joka näki äitipuolensa murhaavan isänsä ja isoveljensä. Tomason saapumisen jälkeen joutuu Hayden juoksemaan sekä omaan maailmaansa pudonneen Boon, lukemista epätoivoisesti opettelevan Lorin, että aggressiivisia kohtauksia saavan Tomason perässä. Luokka kuitenkin palaa pikkuhiljaa takaisin raiteilleen.

Viimeisenä, muita myömemmin, saapuu luokalle 12-vuotias Claudia. Yksi rakkaudetta elävän perheen tyttäristä, joka lähti etsimään rakkautta vääriltä poluilta. Claudialla oli 15-vuotias poikaystävä Randy, jonka kanssa tyttö makasi yhden kerran. Ja sen seurauksena hän tuli raskaaksi. Kun raskaana olevalle lapselle ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, hänet laitettiin Haydenin erityisluokalle siihen asti, että lapsi syntyisi. Sitten tyttö palaisi takaisin katoliseen kouluunsa (josta häntä ei oikeasti ymmärtääkseni erotettu, vaikka takakansitekstissä niin lukeekin).

Omat mielipiteet:

Tarina joka herättää myötätuntoa, surua, vihaa ja suurta rakkautta näitä neljää tuntematonta lasta kohtaan, joista kirja kertoo. Itkin taas, se kai ei ole ihmekään, kun Haydenin kirjat tunnetaan. Eikä kirjan luettuani itkusta meinannut tulla loppua sitten millään. Se oli sinänsä ikävää, sillä luin kirjan loppuun keskellä yötä, ja olisi ollut mukavampi nukkua kun itkeä yksin pimeässä huoneessa kirjaa halaten. En voi olla ainoa, jossa tekstit, sanat ja kertomukset aiheuttavat näin suuria tunteita, olivat sitten tosia tahi eivät!

Olen lukenut tähän mennessä neljä Haydenin kirjaa; Tiikerin lapsi, Aavetyttö, Hiljaisuuden lapset ja tämä kyseinen Toisten lapset. Ja viimeksi mainittu on näistä lempikirjani Haydeniltä. Lapset joista kirjassa kerrotaan, ovat persoonallisia ja rakastettavia, pohjimmiltaan hyviä ja kauniita (en tosin usko oikeaan pahuuteenkaan), vaikka hetki jona lapsiin kirjassa tutustutaan ei olisikaan antoisin. Lasten pienet oivallukset, ilonaiheet, hetket keskenään ja opettajan kanssa, viisaus ja keskenäinen ystävyys, ovat kaikki kaunista ja liikuttavaa luettavaa. Sääliä kirja ei kuitenkaan herätä, ja siitä olen iloinen. Sen ei ole tarkoitus pumpata shokkipisteitä hurjilla tarinoilla, vaan kertoa oikea ja todellinen tarina pienistä taistelijasieluista. Sillä nämä lapset eivät koskaan luovuta, on hetkiä, jolloin se olisi lähellä, mutta jokainen lapsista nousee ja päättää jatkaa taisteluaan. Ja Torey Hayden auttaa heitä tässä ehkä epätoivoisessakin yrityksessä.

Suurimman palan sydäntäni vei 10-vuotias poika, Tomaso. Vihainen lapsi, joka yrittää pitää kaikki poissa lähettyviltään haukkumalla ja pelottelemalla, mutta kertoo silti suruntäyteisiä tarinoita isästään kuin tämä olisi elossa, vaikka tietää tuon kuolleen. Tomason tarinaan liittyvää lapsityötä ja ruumiillisten voimien hyväksikäyttöä alkaa myös miettiä, sillä Tomason tarina on paljon moniuloitteisempi kuin osaisi olettaa. Poika on todellinen tuulihaukan lapsi, villi ja vapaa, mutta sydämessään rakastava ja välittävä. Jos tämä ei tule selväksi jo Tomason ja Lorin syvästä ystävyydestä, myöhäisintään pojan umpikultainen sydän paljastuu viimeisillä sivuilla, kun Hayden kertoo lukeneensa lehtiartikkelin, joka kertoi Tomasosta. Jos joku haluaa lukea kirjan kokonaisuudessa ja kuulla vasta sitten mitä Tomaso teki päästäkseen lehteen, en kerro tässä mistä artikkeli kertoo.

Miltei yhtä paljon rakastin myös Loria ja Boota. Lorin ongelmat koulun ja opettajien kanssa nimittäin ovat minullekin harvinaisen tuttuja. Ongelmani ei ole koskaan ollut yhtä suuri kuin Lorilla, mutta opettajien jopa vihamielinen asenne ja halu lytistää samaan muottiin muiden kanssa on tuntunut pahalta ja kuristavalta. Tämän vuoksi vihasin koulua jo lapsena, luokanopettajani (ja muutaman muunkin) kestäminen päivästä toiseen oli silkkaa kidutusta. Siksi Lorin sinnikkyys ja sitkeys kosketti syvästi, ja koko kirjan ajan minua vaivasi suuri halu halata tyttöä lujasti ja sanoa, että kaikki käy vielä parhain päin.

Boo taas, pieni autistipoika, on oma lukunsa. Minulla on aspergerin syndrooma, yksi autismin kirjon lievemmistä muodoista ( Jos kiinnostaa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4 ) ja siksi pystyin lukiessani ymmärtämään joitain Boon vaikeuksia. Lapsena olin usein omaan maailmaani sulkeutuneena, saatoin tehdä monia tunteja asioita, jotka toisten ihmisten (lastenkin) mielestä vaikuttivat järjettömiltä. Esimerkiksi kaivaa kuoppaa pihan perälle, rakentaa yhtä ja samaa palikkajonoa huoneesta toiseen, tuijottaa valuvaa vettä tai solmia yhteen jokaisen löytämäni langanpätkän pitkäksi hihnaksi. Nykyään tämä on minulle paljon harvinaisempaa, mutta vähän samanlainen efekti saattaa tulla esille esimerkiksi kirjoittaessa tai maalatessa. Asperger on paljon autismia lievempi, mutta niissä on paljon samoja piirteitä. Siksi koin samaistuvani myös Boohun.

Claudia jäi paljon kaukaisemmaksi hahmoksi suureksi osaksi siksi, että hän melkolailla oli sivussa oman ujoutensakin vuoksi. Boohun Claudia kiintyi syvästi ja hoivasi poikaa mielellään, mutta muuten joitain keskustelukohtia lukuun ottamatta hänestä ei oikein saanut otetta. Voi olla, että kirjoittaessaan Hayden on tehnyt päätöksen jättää Claudian vähän enemmän syrjään, mutta mahdollista on myös, että materiaalia oli vain paljon vähemmän kuin muista. Kuva Claudiasta on kuitenkin suureksi osaksi positiivinen.

Hayden kertoo kirjoittaessaan kauniin ajatuksen. Kaikkihan tietävät vaihdokkaat, keijun tai peikon viemän ihmisvauvan, jonka tilalle on laitettu keiju- tai peikkovauva. Kirjoittaessaan autisteista, Hayden kertoo pistäneensä merkille näiden lapsien kauneuden. Hänen opettamansa autistit ovat aina olleet pieniä, usein siroja lapsia, joilla on unelmoivat sumeat silmät ja erityispiirteitä, kuten uskomattoman kauniit hiukset tai kasvojen luusto. Kauneus on salaperäistä ja salaperäisyys kevyttä, kuin pelkkä kosketus saisi sen katoamaan. Ja Hayden kertoo kuinka ”parantuessaan” osa autistien kauneudesta katoaa, eikä ikinä palaa takaisin. Se tietynlainen salaperäisyys, joka omaan maailmaan sulkeutuneesta ihmisestä kuvastuu.

Ehkä nämä lapset ovatkin vaihdokkaita? Keijulapsia, jotka on tuotu ihmisten tilalle. Me emme koskaan voi ymmärtää heitä täysin, sillä he eivät ole samanlaisia kuin me, eikä heitä pitäisi siihen pakottaakaan.

Jottei kenellekään käy epäselväksi, tämä ei ole Torey Haydenin millään tapaa todellinen teoria, vain pelkkä pienen ihmisen ajatusleikki, joka ainakin minun mielestäni on hyvin kaunis ja tietyllä tapaa oivaltava. Kirjan luettuani jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa, ja yhä edelleen se välillä ilmestyy mieleeni. Ja myös ne sanat, mitä äitini on sanonut minusta, kun olin omaan maailmaani kadonnut pieni lapsi. Minussa oli kuulemani mukaan jotain ääretöntä suloutta ja eleganttiutta, jollaista hän ei ollut nähnyt kellään muulla lapsella. Jokainen liike, hiusten pyyhkäisy kasvoilta, katseen kääntäminen, jokainen jotain unenomaisen kaunista. Muissa lapsissaan äitini ei ole samanlaista suloa havainnut, ja tunnen, että kasvaessani ”normaalimmaksi” ihmiseksi tämä on kadonnut. Ymmärrän siis Haydenin ajatusmaailmaa omaltakin kohdaltani, muistoistani, ja myös pelkkiä vanhoja valokuvia katsellessani.

Jos palaamme vielä kirjaan ja sen tekniikkaan, täytyy sanoa, ettei Hayden ole millään tapaa teknisesti taitavimmasta päästä. Teksti on kuitenkin mukavaa luettavaa, eikä lainkaan tökkivää. Paikoitellen tosin tylsähköä, mutta se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi, kun kyseessä on tarina oikeasti olemassa olleista/olevista ihmisistä.

Haydenin tyyli on tyydyttävän suora ja rehellinen, hän kertoo kainostelematta omista virheistään ja kertoo miten on niitä jälkeenpäin katunut. Myöskään lasten käytöstä ei ole kaunisteltu, vaan siitä puhutaan järkevästi mutta suoraan, salailematta.

Pidän itseasiassa paljon enemmän Toisten lapset -kirjan tyylistä, kuin myöhempien Haydenin teosten. Se on jollain tapaa puhtaampi. Romaani valoittaa lasten tarinaa siinä missä Haydenin omaakin elämää ja ajatuksia, mutta siitä huolimatta kaikki sopii puhtaasti yhteen eikä ristiriitoja esiinny. Myöhemmissä kirjoissa tuntuu, ettei samanlainen saumaton yhdistyminen onnistu niin hyvin. Voihan se olla vain oma mielikuvanikin, mutta tältä lukiessa on tuntunut.

Torey Hayden ei ehkä kirjailijana ole kirkkain tähti, mutta ihmisenä, opettajana ja psykologina hän tuntuu todella rakastavan auttamiaan lapsia, ja tekevän kaikkensa heidän vuokseen. Se korvaa kaikki tekniikan puutteet, ja täytyyhän sitä ymmärtää, ettei kirjailija kuitenkaan ole ollut tietääkseni ikinä Haydenin päätyö tai kirjoittaminen suurimpia intohimoja, ja siksikin puutteet lienee parasta antaa anteeksi.

Suosittelen kirjaa jokaiselle psykologiasta, tositarinoista tai lapsista kiinnostuneelle, tai kenelle vain, jota kiinnostaa miettimään pistävä, kaunis ja surullinenkin tarina, jonka sisältämät toivon ja puhtaan ilon pilkahdukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511216201

-Shinsu

Hämähäkkijumala - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hämähäkkijumala

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: Fantasia, jännitys

Tausta: Hämähäkkijumalassa Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat kutienkin kaksi eri tarinaa.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Inka Parpola

Kannen kuva: Aliette de Bodard (?)

Kirjaa minulle suositteli: Isä, ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen omaani.

Takakansiteksti (kansipaperin sisäosassa):

”Paksu Charlie ei oikeastaan ole paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja osoittautuu hänen veljekseen.

Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Paksu Charlie Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen. Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä, mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.

Spider on Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.

Rosie Noah on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea valinta...

Daisy on nuori poliisi. Hänen vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin rupesikin poliisiksi.

Rosien äiti on ylpeä ja suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.

Grahame Coats on Charlien pomo, keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.

Herra Nancy eli Anansi on Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota Anansi todella rakasti.

Omat mielipiteet:

”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut suomennos.”

”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään, Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä mahdottomasta todenmakuista.”

Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä. Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja valitan kokoajan yksikseni).

Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta. Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole alkuperäiskielellään.

Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.

Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.

Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin osuva.

–

Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.

Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä. Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa. Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.

Palataksemme takaisin Gaimaniin ja Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen. Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni. Sielultaan villi ja vapaa.

Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.

Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se, miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta. Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.

Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä, joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas kirja sopii täydellisesti.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden etsijöille.

HUOM! Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia (ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.

https://www.booky.fi/search.php?search=H%E4m%E4h%E4kkijumala#!product_id=9789511210023

-Shinsu

Neverwhere, Maanalainen Lontoo - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Neverwhere, Maanalainen Lontoo

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 1996

Genre: Fantasia, kauhu

Tausta: Alunperin Neil Gaimanin kirjoittama kuusiosainen tv-sarja, josta hän myöhemmin kirjoitti kirjan. Romaanista on tehty myös sarjakuvaversio.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Mika Kivimäki

Kannen kuva: Jukka Murtosaari

Kirjaa minulle suositteli: Isä, kirja löytyi hänen kirjahyllystään (ja siirtyi omaani lukemisen jälkeen, heh)

Takakansiteksti:

”Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuneita tyttöjä. Hylättyjen metrotunneleiden ja katakombien sokelloissa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti.

Richard Mayhew on menestyvä nuori mies, joka joutuu vastoin tahtoaan alapuoliseen Lontooseen. Murhaajia pakenevan tytön pelastaminen koituu hänelle kohtalokkaaksi: hänet riuhtaistaan keskelle mieletöntä seikkailua maailmaan, joka on samalla oudon tuttu ja äärimmäisen kummallinen.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Kirjan päähenkilö on Richard Mayhew, nuori mies, joka on menossa naimisiin kihlattunsa Jessican kanssa. Richard elää normaalia elämääja on suoraan sanottuna melkein tylsä, väritön, täysin normaali. Richardin luonne kuitenkin kasvaa ja kehittyy kirjan aikana huimasti.

Door on tyttö jonka Richard pelastaa murhaajilta, hän on menettänyt koko perheensä hyökkäyksen vuoksi. Door on erittäin pienikokoinen ja laiha, mutta luonteeltaan rohkea ja terävä. Hän tekee mikä on oikein, ei mikä olisi hänen omalta kannaltaan järkevintä. Doorilla on kyky avata mikä vain ovi, tai luoda niitä tyhjiin seiniin.

Carabasin markiisi, eli de Carabas, on huijari, joka tekee kaiken vain oman etunsa nimissä – paitsi ehkä Doorin tapaukessa, nimittäin hän tuntuu oikeasti pitävän tytöstä. De Carabas tekee ihmisille palveluksia, ja pyytää noilta sitten jotain vastapalvelukseksi. Jotain, mikä yleensä on jotain paljon inhottavampaa kuin mitä hän on itse joutunut tekemään.

Hunter on nuori nainen, joka on alamaailman paras henkivartija, hänet palkataankin suojelemaan Dooria murhaajilta. Hunterin suurin unelma olisi päästä tappamaan Lontoon 'Suuri Peto', mutanttivillisika, joka majailee Maanalaisen Lontoon sokkeloissa.

Herrat Croup ja Vandemar, veljekset, ovat palkkamurhaajia ja tarinan niin sanotut ”pahikset”, he murhasivat Doorin perheen toisen tahon käskystä. Croup on pienikokoinen ja fiksu ja Vandemar todella pitkä ja hänellä on aina nälkä. Vandemar syökin lähes mitä vain. Richard kuvailee veljeksiä usein ketuksi ja sudeksi, Croup on kettu ja Vandemar susi. Veljekset tuntuvat olevan sekä sadisteja että masokisteja, mikä taitaakin heidän työhönsä sopiakin.

Enkeli Islington oli Atlantin suojelija, mutta sen tuhoutuessa hän joutui rangaistukseksi karkoitukseen maan päälle. Islington elää salissa, josta hän ei voi poistua. Islington on hyvin kaunis, hänellä on pitkä valkoinen vaate, muttei siipiä ollenkaan. Islington yrittää kaikin keinoin takaisin kotiinsa Taivaaseen, pois maan päältä, missä hän ei ole ikinä viihtynyt hetkeäkään.

Omat mielipiteet:

”...siitä tuli taas yksi näyte miten sarjakuvien ja novellien taitaja töpeksii romaanin taiteen kanssa.”

”...kirkasvärinen kuvitus nouseekin tämän albumin (sarjakuvaversion) parhaaksi anniksi.”

”Kaiken kaikkiaan sarjakuvaversiosta jää valju maku. Kolmas kertakaan ei sano todeksi, että Neverwhere olisi hyvä tarina, joka vain pitää kertoa oikealla tavalla.”

Edellä on pätkiä Jussi Ahlorthin kirja-arvostelusta Helsingin Sanomista. En voisi olla enempää eri mieltä hänen kanssaan.

Mielestäni sarjakuvan kuvitus on todella huono. Hahmot eivät näytä lainkaan Gaimanin kuvailujen mukaisilta, vaan siltä ettei kuvittaja ole edes lukenut kirjaa, vaan tehnyt kaiken täysin omalta kantiltaan. Esimerkiksi Door, jonka piti olla laiha ja melko nuori, mutta teini-ikään jo ehtinyt tyttö, näyttää isoine rintoineen täysikasvuiselta naiselta. Richardkin on jotain aivan omituista ja lisäksi värit menevät täysin omituisesti. Gaiman on selvästi tarkoittanut kirjansa tummansävyiseksi, sen oikein tuntee sitä lukiessaan. Sarjakuvien kuvittaja kuitenkin on tehnyt kuvista värikkäitä ja suureleisiä, ei yksityiskohtaisia, kuten kirja antaa olettaa. Henkilökohtaisesti minun tekisi mieli sanoa muutama valittu sana piirtäjälle.

En varmaan ikinä tule ymmärtämään mitä Ahlorth oikein yrittää sanoillaan hakea, sillä omasta mielestäni tarina on enemmän kuin mahtava, hahmot myös. Maailma on jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä, jotain niin salaperäistä, häikäilemätöntä ja kaunista että sitä on vaikea kuvailla – kannatan kirjan lukemista itse. Voin, ainakin melkein, luvata, ettet ole ikinä lukenut mitään tämän kaltaistakaan! Tämä on tarina, joka tavalla tai toisella kerrottuna ei voi olla muuta kuin täydellinen – jos hahmot vain pidetään sellaisina kuin ne on kerrottu.

Tämäkin on tietysti mielipideasia, mutta Jussi Ahlroth tylyttää kirjan surkeaksi suoralta kädeltä. Mielestäni edes kriitikko ei niin voi tehdä, sillä ihmisillä on erilainen maku. Yhtä kaikki koen useimmitenkin kriitikoiden sanat häiritsevän julmina, jos he eivät vain ole sattuneet pitämään kirjasta (tai elokuvasta, tai ravintolasta, tai...). Tietenkin kritisointi onkin kirjoittajan mielipiteiden kertomista, ja ne pitääkin sellaisina ottaa, mutta suoraan sanottuna tunnetut kriitikot kykenevät tuhoamaan kirjailijan uran (ei tietenkään suomalainen yhdysvaltalaisen kirjailijan, mutta uskon että kaikki kyllä ymmärsivät mitä tarkoitan).

--

Voin valehtelematta sanoa, että Neverwhere on yksi lempikirjoistani, siinä missä Gaiman on yksi lempikirjailijoistani. Yksikään hänen kirjoistaan ei ole vielä tuottanut pettymystä (ei edes tähtisumua -niminen romaani, mitä suurin osa Gaiman-faneistakaan ei osaa samalla tapaa arvostaa).

Henkilökohtaisesti rakastan Gaimanin kirjoitustyyliä, se on samaan aikaan salaperäinen ja kerronnallisesti lahjakas. Teksti ei tunnu yrittävän liikaa tai ole vaikealukuista, vaan se kuulostaa siltä kuin olisi tullut kirjailijalta yksinketaisen helposti. Samaan aikaan sanavirta tuntuu erittäin yksinkertaiselta, ja samaan aikaan se saa ajattelemaan ja miettimään, mitähän tuollakin mahdettiin tarkalleen ottaen tarkoittaa. Jokaisella lukukerralla tekstistä saa jotain uutta irti, ja ainakin minäun tekeekin mieli lukea kirjoja uudestaan vielä monen monta kertaa.

Neverwheren juoni taas, kuten jo aiemmin kehuin, on yllättävä, omaperäinen, erilainen ja samaan aikaan sekä hauska, hurja, että pelottava. Hahmot ovat ihania, niitä rakastan kirjassa erittäin suuresti. En halua tehdä liikaa paljastuksia kirjan suhteen, jotten spoilaisi lukijoilta kirjan mahtavuutta. Mutta sen voin sanoa, että ensimmäisellä lukukerralla hämmennyin ”pääpahiksesta” toden teolla! En olisi koskaan odottanut!

Rakastan Neverwheressä varsinkin sitä, miten Gaiman kuvailee erilaisia Lontoon alapuolella asuvia olentoja ja ihmisiä. Rottakansaa, viemärikansaa, lintumiestä ja vaikka mitä. Sitä millaisen maailman hän on luonut. Kirjaa lukiessa himottaa itse alkaa taas kirjottamaan jotain omaa. Myös se miten ”alamaailma” kietoutuu ”yläpuoleen” on erittäin mielenkiintoista, se miten kaikki on salaperäistä, suoraan sanottuna salaista, mutta silti tietyllä tapaa kuulostaa suoraan sanottuna järkevältä! Osaan kuvitella, että tämä Gaimanin kuvailema maailma olisi oikeasti olemassa!

Kirja on täynnä kauniita hetkiä, erikoisia ja persoonallisia hahmoja, sekä yllättäviä juonenkäänteitä.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka pitää fantasiasta, Neil Gaimanista, tai vauhdikkaista kirjoista jotka on kirjoitettu fiksusti ja nokkelasti.

https://www.booky.fi/search.php?search=neverwhere#!product_id=9789511168577

-Shinsu