Gorillan kosketus - Dawn Prince-Hughes

Kirjan nimi: Gorillan kosketus

Kirjailija: Dawn Prince-Hughes

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Tositarina, kasvutarina, draama, elämäkerta

Tausta: Prince-Hughesilla on neurologinen poikkeavuus nimeltä aspergerin syndrooma. Kirja kertoo tarinan siitä, miten autisti pärjää maailmassa, joka on suunniteltu jollekin aivan muulle.

Suomen kustantaja: Basam books

Suomennos: Kari Schultz

Kannen kuva: (Kannen gorillan nimi on Kibu)

Kirjaa minulle suositteli: Löysin kirjan vuoden 2013 kirjamessuilta ja ostin sen sokkona. Aihe kiinnosti omakohtaisten kokemusten kautta. Luin sen kuitenkin vasta viime syyskuussa pitkän lukulistani vuoksi.

Takakansiteksti:

"Lumoava tositarina autistisesta naisesta, jonka gorillat opettavat elämään.

Dawn Prince-Hughesin nuoruusvuodet ovat yksinäisiä ja sekasortoisia. Diagnosoimaton autismi hallitsee hänen elämäänsä; hän keskeyttää koulunkäynnin ja päätyy asumaan kadulle. Syrjäytyneen nuoren naisen elämä muuttuu kuitenkin tyystin, kun hän kohtaa eläintarhan rauhalliset gorillat.

Gorillan kosketus kertoo asiantuntevasti Aspergerin syndroomana tunnetusta aurismin lajista ja näyttää, että autismin kanssa on mahdollista elää täyttä elämää. Kirja tarjoaa ainutlaatuista tietoa myös gorilloista sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta. 

Nykyään Dawn Prince-Hughes toimii antropologian apulaisprofessorina Western Washingtonin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita teoksia gorilloista ja autismista."

Tietoja:

vuonna 1964 Illinoisissa syntynyt 50-vuotias Dawn Prince-Hughes on yhdysvaltalainen antropologi, joka on kirjoittanut monia kirjoja erityisesti gorilleista ja autismista. Hän asuu puolisonsa Terrin ja poikansa Terykin kanssa Washingtonissa. Prince-Hughes on myös voittoa tavoittelemattoman ApeNetin puheenjohtaja.

Aspergerin syndrooma hyväksyttiin Yhdysvalloissa oikeaksi diagnoosiksi vasta vuonna 1994, joten autistin lapsuus ja nuoruus 70-80-luvulla on erittäin haastavaa. Millaisen elämän voi tavoittaa, kun jokainen pienikin aistiärsytys tuntuu suurelta ja pienikin hipaisu vieraalta ihmiseltä aiheuttaa tuskaisaa ahdistusta? Mitä tehdä kun ei itsekään ymmärrä, miksi on sellainen kuin on? Kun jokainen ihminen tuntuu haasteelta, mutta samalla sydäntä piinaa syvä yksinäisyys?

Lapsuudessaan Dawn kiintyy helpommin esineisiin, kuin ihmisiin. Hänen elämänsä kulkee eteenpäin itkien kaadettujen puiden ja purettujen talojen perään, toisten antama läheisyys vain ahdistaa. Ainoa ihminen jota tyttö lähestyy on eno, joka ei koskaan yrittänyt antaa suukkoa.

Talon läheiseen metsään Dawn perusti itselleen oman paikan, alkukantaisen leirin jossa hän saattoi olla oma itsensä, tehdä saviruukkuja ja nuolenkärkiä. 

Dawnin ollessa ala-asteikäinen tulee eteen yksi hänen elämänsä suurimmista kriiseistä, muutto uuteen paikkaan aivan yllättäen. Jokaisen talon, kiven ja puun hyvästeleminen on tuskaisaa, mutta vanhempien päätöstä on toteltava. Perhe asuu muutaman vuoden asuntovaunussa, missä ei juuri ole omaa tilaa tai mahdollisuutta miettiä yksin, siksi Dawn onkin kaiken mahdollisen ajan ulkona. Uudessa paikassa ainoa lohtu on villihevoslauma, jonka johtaja antaa ihmistytön kiivetä selkäänsä ja kuljettaa tuota joskus kilometrejäkin eteenpäin, jolloin Dawn joutuu usein kävelemään pitkiä matkoja, jotta ehtisi kotiin ennen auringonlaskua.

Koulussa Dawnilla ei ole ystäviä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan ja kaiken lisäksi hän on rankan koulukiusaamisen uhri. Vaikka lukioikäisenä kaupungilta löytyykin oma paikka homoyhteisöstä, on kiusaaminen lopulta liikaa eikä Dawn enää kykene voivansa jatkaa koulua. Hän lopettaa lukion kesken ja muuttaa pois vanhempiensa luota kaupungille, missä hänen juomisensa riistäytyy käsistä ja lopulta hänellä ei enää ole varaa maksaa huonettaan. Niin Dawn joutuu kadulle asumaan ja yhteys perheeseen katkeaa ja Dawn asuu siellä missä sattuu olemaan, niiden luona jotka suostuvat ottamaan hänet luokseen.

Lopulta Dawnin ystävä näkee naisen tanssivan, ja ehdottaa tuon hakevan töitä strippiklubilta. Vastentahtoisesti Dawn tekee kuten hänen ystävänsä neuvoi ja saakin töitä. Siitä seuraa pitkä ja epämääräinen kausi tanssimista ja seksiä naisten kanssa, elämää jollaista Dawn ei oikeastaan koskaan halunnut. Kaikki muuttuu pian.

Saatuaan rahaa kasaan lähtee Dawn käymään kaupungin eläintarhassa, miissä hän eksyy sateisena päivänä gorillahäkin luo. Dawn istuu monta tuntia vain kuuntelemassa ja istumassa, olemassa gorillojen kanssa. Siitä seuraa aika jolloin Dawn käy yleensä monta kertaa viikossa vain istumassa gorillojen häkin vieressä ja katselemassa niitä, tuntemassa syvää yhteyttä eläimiin, joiden sielussa hän näkee samanlaista vanhuutta kuin omassaan.

Mutkien kautta Dawn pääsee töihin eläintarhaan ja pian hänen lahjansa gorillojen kanssa huomataan ja hänestä tulee yksi niiden hoitajista. Siitä seuraa monta upeaa vuotta eläintarhan gorillojen, hopeaselkä Congon, johtajanaaras Ninan, Amandan, Jumoken, Alafian, Peten, ja muiden kanssa. Dawnista tulee osa gorillojen tiivistä perhettä ja ne opettavat hänelle enemmän ihmisistä, elämästä ja kanssakäymisestä, kuin Dawn oli koskaan unelmoinut oppivansa.

Omat mielipiteet:

Henkilökohtaisesti tämä kirja oli minulle pitkä ja raskas taival, joka pakotti minut katsomaan itseäni uusista näkökulmista ja oppimaan siitä, kuka ja mikä minä olen. Koska (kuten mainitsin edellisessä tekstissä), minulla on itsellänikin aspergerin syndrooma (lisätietoa aspergeristä:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4), oli kirjan jokainen sivu, varsinkin alussa, yksi toinen toistaan seuraavien oivallusten sarja.

Tuntui hienolta lukea jostakusta, joka oli kokenut niin paljon samankaltaisia asioita kuin minä. Aistiyliherkkyydet, vaikeus ilmaista tunteita normaalilla tavalla, kiinnostus niihin asioihin joita muut eivät ymmärrä, esineisiin kiintyminen kuin ne olisivat eläviä esineitä... Minulla on edelleen 18-vuotiaana joka yö vieressäni Pupu-unilelu, jonka rikkoutumista tai katoamista surisin kuin ystävän kuolemaa. Se on minulle kuin elävä olento, en halua että se on lattialla tai että sitä heitellään tai roikutetaan pitkistä korvista. Koiranikin on käsittänyt tämän, se koskee pupuun ainostaan silloin, kun se tuo sen minulle nätisti vatsasta kantaen. Se pitää kiinni hellästi kuin kantaisi koiranpentua ja on äärimmäisen lempeä - ehkä se pitää unilelua pentunani ja ihmettelee, miksen pidä siitä parempaa huolta. Koira on myös käsittänyt, että Pupu rauhoittaa minua ja jos itken tai olen ahdistunut, se kantaa Pupun suoraan syliini, jotta voin halata sitä lujasti, koirani itse kun ei ikimaailmassa halattavaksi suostuisi, se on itsenäisempi kuin kissa.

Lukiessani Prince-Hughesin lapsuudesta kadehdin häntä. Minua ehkä ymmärrettiin paremmin, mutta Yhdysvaltalaisena hänen mahdollisuutensa ilmaista itseään ympäristön kautta olivat paljon paremmat. Jos minä olisin mennyt lähimetsään, riisunut vaatteeni ja rakentanut itselleni kivikautisen leirin, minut olisi tunnissa nähnyt kymmenen ihmistä ja kestäisi  tuskin puoltapäivää ja kaikki rakentamani olisi tuhottu. Yhdysvalloissa salaisia paikkoja on enemmän, Suomessa ihmiset kun tuntuvat römyävän jokaisessa pusikossa.

Myös kohta jossa Prince-Hughes kertoo villihevosista, joihin hän tutustui ja joiden laumaan hän tavallaan liittyi, saa minut tuntemaan oman osanu ikävältä. Jos minulla vain olisi ollut samanlainen mahdollisuus. Jos vain olisi. Sen sijaan minun perässäni juoksivat eläimet kissoista aina lampaisiin asti ja tulin niiden kaikkien kanssa valtavan hyvin toimeen. Pienestä asti minulla on ollut herkkyyttä ja kykyä ymmärtää mitä eläimet tarkoittavat eleillään, joihin ei sisälly sanoja. Minäkään en osaa aina ilmaista itseäni kielellä, tunnen itseni menevän solmuun jos yritän. Paljon helpompaa on kirjoittaa ja itseasiassa tämänkin asian Prince-Hughes ottaa esille kirjassaan. Hänen mukaansa monet aspergerit ovat löytäneet pelastuksensa kirjoittamisesta ja se tieto oli minulle aivan uutta, kuten moni muukin. Esimerkiksi se, että tic-liikkeet (joita minullakin on, lisätietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tic-liike tässä artikkelissa puhutaan paljon lapsista, mutta esiintyy aikuisillakin) ovat suhteellisen yleisiä asperger -potilailla.

Juuri omien kokemusteni vuoksi jakso jossa Prince-Hughes kertoi lapsuudestaan, kosketti minua syvästi. Tunsin samaistuvani häneen vahvasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin katsomaan omia oireitani itseni ulkopuolelta. Minun sosiaaliset ongelmani eivät olleet niin pahoja kuin kirjailijan, mutta aistiyliherkkyyteni ovat aina olleet vähintään yhtä vahvoja. Myös masentuneisuus jota Prince-Hughes on tuntenut koko ikänsä, on minullekin hyvin tuttua.

Kun päästiin Prince-Hughesin nuoruuteen, kertoi hän tulleensa rajusti koulukiusatuksi. Minua ei koskaan kiusattu niin pahasti, mutta jälleen tunsin kohtaavani ystävän, joka oli käynyt läpi sen minkä minäkin. Kuitenkin pian samaistumisen tunne katosi.

Nuoruudessaan Prince-Hughes kertoi juoneensa paljon ja olleensa alkoholista lähes riippuvainen. Jättäessään lukion kesken hänen elämänsä alkoi pyöriä suurimmaksi osaksi alkoholin ympärillä. Pian hän oli koditon ja siitä seurasi mutkien kautta strippaajan paikan hakeminen. Itse en tällaista voisi ikinä omalle kohdalleni kuvitella.

Oli erittäin mielenkiintoista lukea klubin arjesta, ihmisistä ja asiakkaista, sekä siitä miten Prince-Hughes tutustui seksiin ja koki sen. Siitä huolimatta minulla oli lukiessani hieman epämukava olo, enkä pitänyt kaikista kielikuvista ja maininnoista - niistä tuli kuvottava olo. Eikä tämä johdu niinkään siitä etten sietäisi seksuaalisuutta, kuin siitä miten asiat oli kuvittu. Minusta itsestäni alkoi tuntua likaiselta, kun luin niitä. Silti se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.

Lopultakin, jos erästä alun lyhyttä tarinaa ei lasketa mukaan, päästään gorillojen luo ja olen taas kuin lumottu. En voi laskea kirjaa käsistäni. Luen tekstiä ja annan sen soljua sieluni lävitse, hengittäen sen sanoja, juoden sen tavuja kuin makeaa vettä. Ja jälleen minä samaistun.

En tietenkään ole koskaan ollut yhteydessä gorilloihin kuten Prince-Hughes, mutta kun olin noin 7-vuotias, saimme uuden perheenjäsenen. Edesmennyt kissani käveli sisään ovestamme ja päätti, että meistä tulisi sen perhe. Se oli kulkukissa, jolla kyllä oli omistajat, mutta he eivät pitäneet kissasta huolta. Siitä tuli meidän omamme, minun emoni. Tämä kissa otti minut ja molemmat veljeni siipiensä suojaan, se rakasti meitä niin suurella voimalla, että näin sen sydämessä naarasleijonan. Se hoiti meitä äitini puolesta kuin leijonalaumassa, piti meitä silmällä kun äiti oli lepäämässä, meni kertomaan jos jokin oli hätänä. Kerran se jopa pelasti silloin parin vuoden ikäisen pikkuveljeni kyykäärmeeltä, joka olisi voinut koitua niin pienelle lapselle jopa kuolemaksi, sillä lähimpään sairaalaan oli ainakin tunnin ajomatka. Se oli sankarikissa sanan todellisessa merkityksessä ja sen lisäksi että se oli sankari pikkuveljelleni, se oli sankari myös minulle. Tämä kissa opetti minulle enemmän maailmasta ja ihmisistä, kuin yksikään lajitovereistani. Se opetti minut pitämään huolta ja rakastamaan. Aivan kuten gorillat tekivät Prince-Hughesin kohdalla.

Minä todella rakastan tätä kirjaa, huolimatta kohdista jotka inhottivat minua. Pidän Prince-Hughesin tavasta kirjoittaa ja samaistun häneen monelta eri suunnalta. Hänen oivalluksensa ja kielikuvansa kuvaavat myös minun ajatuksiani ja sen vuoksi kirjan lukeminen oli minulle tärkeä askel, vaikken niin ensin kuvitellutkaan. Lukiessani kirjaa solmut avautuivat sisälläni yksi kerrallaan ja opettivat minut hengittämään. 

Olen puhunut tässä postauksessa valtavasti itsestäni, mutta koin sen tarpeelliseksi puhueesani tästä kirjasta, sillä se liittyy minuun ajatuksissani niin saumattomalla tavalla. Jollain tapaa tämän kirjan tarina on osittain myös minun tarinani ja ehkä juuri siksi siitä tuli minulle niin tärkeä. 

Kaiken lisäksi tarinat gorilloista, jotka pitävät juuttikankaasta tekemiään hartiahuiveja, punovat koreja, ottavat hiiriä ja ötököitä lemmikeikseen ja lohduttavat ihmistä pyytämällä nojaamaan olkaansa vasten, ovat miltei enemmän kuin mitä kykenen käsittelemään. Kaikin puolin pidän tätä kirjaa hyvin kauniina, sen puutteista huolimatta.

Suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet psykologisista tai neurologisista häiriöistä, kuten juuri aspergerin syndroomasta. Se voi olla omiaan myös niille, jotka haluavat kuulla voimaannuttavia tositarinoita tai niille, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja niiden älykkyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka lähes jokaisen kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä lukea, sillä se todella auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525534200

-Shinsu

Kaiken se kestää - Uma Karma

Kirjan nimi: Kaiken se kestää

Kirjailija: Uma Karma

Julkaisuvuosi: 2008

Genre: Romantiikka, kasvutarina

Tausta: Kaiken se kestää oli alunperin novelli internetissä. Tietojeni mukaan kirjailija yritti julkaista sen, mutta se ei onnistunut. Lopulta hän julkaisi sen itse omakustanteena, ja kirja myi ja myy edelleenkin melko hyvin (huom! Jos jokin tässä sanomani tieto on virheellinen, toivon että paremmin tietävä voi korjata sen kommentteihin).

Kustantaja: Omakustanne

Kannen kuva: Uma Karma

Kirjaa minulle suositteli: Ei kukaan, mutta kirjan sain joululahjaksi äidiltäni, eli tavallaan hän.

Takakansiteksti:

”Skeittausta rakastava Tuukka pitää salaa urheiluluokkaa käyvästä Luukaksesta. Luukaksen elämä pyörii harrastusten ympärillä konservatiivisten vanhempien asettaessa jatkuvasti paineita poikansa harteille. Hämmentävät tunteet kääntävät molempien maailman ylösalaisin ja ahdasmielinen kasvuympäristö tuo kielletylle suhteelle omat ongelmansa.

Rakkaus ei kysy lupaa saapuessaan, mutta kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”

Tietoja:

Uma Karma (s. 1984) opiskelee medianomiksi. Hänen esikuvansa on Mauri kunnas, ja intohimonsa elokuvat. Hän on elänyt ns. Normaalin lapsuuden, ja ammentaa tarinoihinsa ideoita myös tosielämästä. Hän omistaa kuusi leopardigekkoa, joista yhden nimi on käynyt tutuksi myös Kaiken se kestää -kirjasta. Karma ei pidä byrokratiasta tai hektisestä elämästä, mutta kirjoitusvimman iskiessä hän saattaa menettää yöunensa pitkäksikin aikaa. 

(En löytänyt kirjailijasta kuvaa, josta voisin olla varma oikean henkilön siinä olevan. Siksi laitoin tähän kohtaan kirjailijan piirtämän kuvan Tuukasta [ylempi] ja Luukaksesta [alempi])

Tässä kirjassa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, joilla on oikeasti väliä. Nimittäin kirjan päähenkilöt. Sivuhahmoja on melko paljon, mutta heistä ei kerrota hirveän paljoa sen enempää, eikä heistä loppujen lopuksi ole sen suurempaa väliä.

Tuukka on enemmän tai vähemmän kirjan päähenkilö. Hän harrastaa skeittausta, ja omaa melko normaalin perheen. Häntä ei juurikaan kiinnosta koulunkäynti. Tuukka on itsepäinen ja temperamenttinen, mutta häneltä löytyy myös herkkä ja ujo puolensa.

Luukas taas on rikkaan ja konservatiivisen perheen vanhin lapsi. Perhe kasaa paineita hänen harteilleen, ja Luukas yrittää pärjätä kaikessa parhaiten. Diabetes kokoaa esteitä pojan eteen, mutta Luukas on tottunut niitä purkamaan.

Kirjassa esiintyvät myös poikien perheet ja joitain heidän ystäviään.

Omat mielipiteet:

”Tarina on rakennettu realistisesti kiinni nykyarkeen.
Kahden lukiolaispojan välisestä ystävyydestä kertova kasvukertomus ei ole teemaltaan uusi, mutta teksti tuntuu pysäyttävän lukijansa ikään tai sukupuoleen katsomatta.”

Näin kirjoitti Turun Sanomissa Jaakko Louhivuori vuonna 2009, kun kirjan julkaisemisesta oli kulunut vasta pari kuukautta.

Olen eri mieltä. Realistisesti rakennettu tarina? En nyt oikein sanoisi. Tuukka ja Luukas tapaavat kunnolla ensimmäisen kerran vasta Luukaksen järjestämissä kotibileissä. Parin tunnin kuluttua he päätyvät perheen kellarissa sijaitsevaan saunaan harrastamaan seksiä. Minusta se ei todella tunnu kovinkaan realistiselta, kun kyseeessä on kaksi lukioikäistä poikaa, joista kumpikaan ei ole täysin ymmärtänyt olevansa homo/bi. Lisäksi paneminen kellarin saunassa samalla kun vieraat bilettävät yläkerrassa... Se ei vain tunnu järkevältä, ei ainakaan omasta mielestäni. Varsinkin kun ottaa vielä huomioon molempien poikien ujouden ja melkoisen kokemattomuuden. Myös se että Tuukka pyytää Luukasta vanhempiensa mökille melkein heti ensitapaamisen jälkeen, vaikkeivat he ole koskaan ennen suunnilleen edes puhuneet toisilleen (paitsi Luukaksen kotibileissä) ei ole realistisuutta nähnytkään. Myös diabetesta sairastava ystäväni on kertonut, että Luukaksen sairastamaa diabetesta kuvataan erittäin epärealistisesti.

Olen myös eri mieltä tekstin pysäyttävyydestä. Se oli ihan mukava kirja, voisin lukea sen uudestaankin ja luultavasti luenkin, mutta se oli enemmänkin kevyttä lukemista. Se ei antanut minulle uusia elämänohjeita tai jättänyt miettimään. En kuitenkaan kadu kirjan omistamista tai halua siitä eroon, se on ihan hyvä lisä kirjahyllyyni.

–

Ensimmäinen asia johon kirjassa kunnolla kiinnitin huomiota olivat päähenkilöiden nimet. Luukas ja Tuukka. Nimet joissa on kaksi samaa vokaalia menevät helposti sekaisin, lähes joka toinen kerta kun sanon molempien hahmojen nimet, sanon vahingossa Tuukas ja Luukka. Sama kaikkien kirjan lukeneiden ystävieni kesken. Ne eivät vain toimi, vaikka molemmat nimet ovatkin kivoja, eikä niissä yksistään ole mitään vikaa.

Toiseksi mieleen tuleva asia, kun ajattelen kyseistä kirjaa, on sen seksikohtaukset. Niitä on jonkun verran, enkä pitänyt niistä ollenkaan. Useimmiten seksikohtaukset kirjoissa eivät häiritse minua sitten ollenkaan, mutta jotenkin näistä tuli likainen olo, kuin olisin kurkkinut salaa jonkun ikkunasta sisään. Lisäksi ne oli kuvailtu harvinaisen huonosti, kamalan epäselkeästi. Mielestäni selkeä ja suora kuvailu ei välttämättä automaattisesti tee seksuaalisesta kohtauksesta likaista tai rivoa. Myös huonosti ja epäselvästi kuvailtu kohtaus voi antaa sellaisen mielikuvan. Näin ainakin minulla kävi Karman kirjan kohdalla. Seksikohtauksia oli myös mielestäni hiukan turhan tiuhaan, ja ne antoivat mielikuvan siitä, että kyseinen pari olisi melkein kokoajan harrastamassa seksiä. Se on mielestäni yksi inhottavimmista homoseksuaaleihin liitetyistä stereotypioista, joten se jätti hieman pahan maun suuhun. En usko että Karma on asiaansa todellakaan näin tarokittanut, mutta silti se aiheutti ainakin minulle sellaisen olon.

Parin ystävät taas olivat mielestäni erittäin ohuita ja epäaitoja, samoin kuin perheetkin. Heitä ei oikein valoitettu ollenkaan, tai annettu kunnollisia syitä heidän käytöksilleen. Päähenkilöidenkin luonteet jäivät hieman sekaviksi.

Kirjan loppupuolella oleva hyppy tulevaisuuteen ei toiminut. Minut se ainakin jätti hieman kysymysmerkille, koko juttu tuli niin yllättäen. Varsinkin tämän tulevaisuuden tapahtumat olivat mielestäni epärealistisia ja turhan mielikuvituksellisia, kun miettii, että kirja kuitenkin tukeutuu todellisuuteen. En pitänyt ylipäätään kirjan loppupuolesta lainkaan niin paljoa kuin alkupäästä. Se tuntui yllättävän suhaistulta, kuin se oltaisiin tehty vain tekemisen ja suuremman sivumäärän vuoksi.

Kaikesta sanomastani kritiikistä huolimatta en todella inhoa tätä kirjaa, vaan jollain tasolla pidänkin siitä. Se voisi olla paljon parempikin, mutta myös monta kertaa huonompi. 

Yksi todella turha ja kirjaan liittymätön asia, joka jäi häiritsemään, on kirjailijan taiteilijanimi. Osaan puhua jonkin verran koreaa, ja koreaksi umma tarkoittaa äitiä. Umasta tulee siis automaattisesti äiti mieleen. Toisin sanoen Uma Karma muuttuu mielessäni Äiti Karmaksi, mistä tulee mieleeni jonkinlainen karman puolesta puhuja ja toteen panija. Melkein kuin moralisoija joka yrittää syyttämällä tehdä toisista ihmisistä omien arvojensa mukaan parempia. Se tietenkin johtuu omista aivoistani, eikä ole mitenkään kirjailijan vika. En kuitenkaan voinut olla mainitsematta asiaa, kun nyt kerta kyseisestä kirjasta ja kirjailijasta puhuin.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka pitää kevyestä lukemisesta, on kiinnostunut lukemaan kaikenlaisia homoseksuaaleista kertovia kirjoja, tai muuten vain haluaa kokeilla jotain vähän erilaista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9524981599

-Shinsu

Hämähäkkijumala - Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hämähäkkijumala

Kirjailija: Neil Gaiman

Julkaisuvuosi: 2005

Genre: Fantasia, jännitys

Tausta: Hämähäkkijumalassa Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat kutienkin kaksi eri tarinaa.

Suomen kustantaja: Otava

Suomennos: Inka Parpola

Kannen kuva: Aliette de Bodard (?)

Kirjaa minulle suositteli: Isä, ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen omaani.

Takakansiteksti (kansipaperin sisäosassa):

”Paksu Charlie ei oikeastaan ole paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja osoittautuu hänen veljekseen.

Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”

Tietoja:

Neil Gaiman (s. 1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa. Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.

Paksu Charlie Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen. Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä, mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.

Spider on Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.

Rosie Noah on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea valinta...

Daisy on nuori poliisi. Hänen vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin rupesikin poliisiksi.

Rosien äiti on ylpeä ja suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.

Grahame Coats on Charlien pomo, keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.

Herra Nancy eli Anansi on Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota Anansi todella rakasti.

Omat mielipiteet:

”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut suomennos.”

”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään, Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä mahdottomasta todenmakuista.”

Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä. Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja valitan kokoajan yksikseni).

Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta. Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole alkuperäiskielellään.

Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.

Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.

Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin osuva.

–

Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.

Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä. Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa. Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.

Palataksemme takaisin Gaimaniin ja Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen. Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni. Sielultaan villi ja vapaa.

Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.

Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se, miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta. Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.

Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä, joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas kirja sopii täydellisesti.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden etsijöille.

HUOM! Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia (ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.

https://www.booky.fi/search.php?search=H%E4m%E4h%E4kkijumala#!product_id=9789511210023

-Shinsu

Vettä elefanteille - Sara Gruen

Kirjan nimi: Vettä elefanteille

Kirjailija: Sara Gruen

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Romantiikka, draama

Tausta: Gruen joutui selvittämään paljon sirkusmaailmasta saadakseen kirjansa kasaan. Romaanista on ilmestynyt myös elokuva.

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva: Elokuvasta

Kirjaa minulle suositteli: Netissä vaikka kuinka moni, kirjan sain lahjaksi kummitädiltäni.

Takakansiteksti:

”Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa raihnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Kun lähistölle saapuu kiertävä sirkus, menneisyyden muistot valtaavat Jacobin mielen...

1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Nuori eläinlääketieteen opiskelija Jacob päätyy sattumalta kiertävän sirkusseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta armottoman hierarkinen paikka. Hän alkaa tuntea vetoa sirkuksen tähtiesiintyjään Marlenaan, joka on naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään.

Vettä elefanteille on mieleenpainuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista.”

Tietoja:

Kanadassa syntynyt Sara Gruen (s. 1969) asuu Yhdysvaltojen Illinoisissa aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Heillä on maatila eläinlaumoineen.

Gruen on opiskellut kirjallisuutta Otttawan yliopistossa, mitä ennen hän toimi teknisenä kirjoittajana. Vettä elefanteille oli Gruenin läpimurtoteos, ja ensimmäinen suomennettu romaani. Oli yli kaksi vuotta New York timesin betsellerlistalla.

Jacob Jankowski nuorena on kaksikymmentäkolmevuotias eläinlääketieteen opiskelija. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Jacob väsähtää, saa jonkinlaisen hermoromahduksen, ja lähtee pois. Hän päätyy sirkuksen junaan, ja saa pian töitä kyseisestä sirkuksesta. Jacob on melko tavallinen, mutta omalla tavallaan mukava ja persoonallinen nuori mies.

Jacob Jankowski vanhana on yhdeksänkymmenvuotias herra, joka asuu vanhainkodissa ja vihaa sitä. Hän haluaisi yhä olla vahva ja pitää huolen itsestään, mutta vanhuuden vaivat eivät tee sitä mahdolliseksi. Hieman katkera vanhus ei ole hoitajien suosikki kiukuttelujensa takia.

Marlena on sirkuksen vetonaula, hevosryhmää johtava nuori nainen, johon Jacob ihastuu. Marlena on kuitenkin naimisissa toisen sirkuksen työntekijän Augustin kanssa. Marlena on melko valoinen ja mukava persoona.

August on sirkuksen leijonankesyttäjä. Hän on naimisissa Marlenan kanssa, ja on tuosta erittäin mustasukkainen. Muutenkin mies on erittäin temperamenttinen ja tulistuu helposti.

Kinko eli Walter on Jacobin (nuoremman) huonetoveri sirkuksessa, hän on lyhytasvuinen mies joka puhuu suunsa puhtaaksi jos hänellä jotain asiaa on. Kinkolla on jackrusselinterrieri nimeltä Queenie.

Kameli, Charlie, Barbara, Earl, Pete, Otis, Diamond Joe, Clive ja Cecil ovat osa sirkuksen työntekijöiden suurta joukkoa. Al-setä on sirkuksen omistaja.

Omat mielipiteet:

Oli hankalaa löytää tästäkään kirjasta minkäänlaista arvostelua (huom, suomeksi. Olen nimittäin sen verran surkea englannissa, että on vaikeaa poimia pitkästä tekstistä avainlauseita. Tähän vaikuttaa tietenkin myös lukihäiriöni), joten päädyin lopulta kirjavinkkien arvosteluun, missä kirjasta sanotaan näin:

”Kirja on hyvin kirjoitettu ja vauhdikas, ei enempää eikä vähempää kuin mainio ajanvieteromaani. ”

Olen täysin samaa mieltä, sillä itse pidin romaanista suuresti. Se oli lämminhenkinen ja mukavan sujuvaa luettavaa siitäkin huolimatta, etten yleensä pidä kirjoista jotka on kerrottu preesensissä. Gruen kuitenkin paikkaa preesensiä maanläheisellä ja hyvällä kirjoitustyylillään. Tämä tietenkin on täysin oma mielipiteeni, ja jollekin preesens saattaa olla vain plussaa.

Ajanvietettä juurikin, vaikka itse jäin kyllä miettimään joitain kirjan aiheita pidemmäksikin aikaa. Esimerkiksi se miten kuvataan vanhan Jacobin elämää vanhainkodissa, miten välinpitämättömiä ja koneellisia hoitajat ovat. On surullista ajatella, että sellainen elämä on nykyään joillekin vanhuksille (ja muillekin hoitokodeissa asuville) arkipäivää ympäri maailman. Lähiaikoinahan on otettukin erityisesti vanhainkotien tilanteita esille lehdissä ja uutisissa muutenkin – ja se on mielestäni hienoa. Ihmisellä pitäisi olla onnellinen elämä alusta loppuun asti, ja jos vanhainkodissa ei voi olla onnellinen, se ei ole elämisen arvoinen paikka.

Myös sirkuksen välillä julmakin maailma sai miettimään, oliko sirkuksen kulisseissa oikeasti samanlaista 1930-luvulla. Tietääkseni Gruen kirjoittaa melko realistisesti, joten kaipa sitten oli (vaikka tarina ja siinä esiintyvä sirkus ovatkin fiktiivisiä. Toisaalta kirjassa monesti mainittu Ringlingin sirkus oli oikeasti olemassa – ja tietääkseni toimii yhäkin).

Vauhtia ei tosiaan uuvu, enkä itse ainakaan ollut kertaakaan kirjaa lukiessani tylsistynyt. Mieli teki kokoajan vain lukea ja lukea, ja romaani kuluikin erittäin nopeasti. Tarina oli mielestäni hyvä, eikä olisi kaivannut enempää. Pituuskin osui melkolailla täsmälleen oikeaan, pidennettynä kirjasta olisi saattanut tulla tylsä, lyhennettynä liian nopeatempoinen.

–

Minä melkolailla rakastan tätä kirjaa, siinä on kaikkea mistä pidän. Sirkuksen maailma kiehtoi erityisesti kun kirjan päätin lukea, ja se miten päähenkilö aivan sattumalta joutuu sirkuksen matkaan ja löytää sieltä oman paikkansa ja tulevaisuutensa. Kirja on myös päähenkilölle hieno kasvutarina, ja hän tuntuukin kehittyvän matkan aikana suuresti, aina opiskelevasta eläinlääkäriapulaisesta pärjääväksi ja itsenäiseksi sirkustyöläiseksi. Ja vaikka opiskelijasta sirkulaiseen ei kuulostakaan välttämättä parhaimmalta mahdolliselta muutokselta, on se tässä kirjassa selvästi se mitä päähenkilö tarvitsee ja mihin suuntaan hänen kuuluukin mennä.

Toisaalta välillä kirjan seksikohtaukset (jotka eivät siis ole välttämättä suoranaista yhdyntää, vaan muutakin häröä) ovat välillä vähän liiankin irstaita ja menevät kuvailuissaan hieman mauttomuuden puolelle. Sekin on tietenkin oma mielipiteeni, en vain pitänyt Gruenin tavasta käsitellä seksuaalisia tilanteita joita kirjasta löytyy ihan kiitettävästi omaan makuuni.

Pidin kirjan hahmoista kovasti, jotkut jäivät ehkä hieman yksiulotteisiksi, mutta se ei häirinnyt kirjan kulkua eikä jäänyt päällimmäiseksi ajatukseksi. Kamelin vanhuus sirkuksen kyydissä on kerrottu mielestäni tietyllä tapaa kaunistelematta, mutta silti kauniisti. Kinko taas on yksinkertaisesti ihana hahmo. Lyhytkasvuisen miehen, erimaalaisten ihmisten ja uusien sirkuslaisten kanssa rikotaankin erilaisuuden ja sen hyväksymisen rajoja. Itse rakastan aina kirjoissa juuri sitä, jos lähdetään tekemään jotain uutta tai venytetään nykyisiä normeja. Varsinkin erilaisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on mielestäni hieno teema, enkä kyllästy siihen yhdessäkään kirjassa, jos teksti on kirjoitettu hyvin.

Myöskin vanha Jacob on kuvattu omalla tavallaan kauniisti. Menty vanhuksen pään sisään ja kerrottu mitä siellä tapahtuu, miltä elämä vanhainkodissa tuntuu, varsinkin kun menneisyys ja nuoruus palaavat kummittelemaan mieleen vahvempina hetki hetkeltä. Myös Jacobin unohtelu, miten hän ei muista hoitajien nimiä tai muita pieniä yksityiskohtia, on mielestäni kerrottu aidonoloisesti ja mielenkiintoisesti. Gruen antaa lukijan ymmärtää miltä todella tuntuu turhautua oman kehonsa heikkouteen, kun tietää ettei asiaa enää voi parantaa.

En voi verrata omia kipujani vanhuuden heikkouteen, mutta kärsin pahoista nivelkivuista, jotka luultavasti ovat reumaperäisiä. En voi juosta tai hyppiä, tai muutenkaan liikkua kuten normaalit ihmiset. Pystyn siis tietyllä tapaa samaistumaan vanhojenkin ihmisten liikkumiseen, ja Jacobin vaikeudet siinäkin asiassa saivat minut todella tuntemaan surua ja samaistumista itseäni suuresti vanhempaan hahmoon.

Kuvat joita kirjassa on vähän alle viisitoista, tuovat ihanaa lisäsävyä ja todellisuudentuntua. Ne ovat myös historiallisesti mielenkiintoisia, ja itse ainakin jäin katselemaan kuvia pitkiksikin ajoiksi niitä tullessa aina silloin tällöin vastaan lukiessa. Niitä katsellessa tosiaan käsittää, että tämän kaltainen sirkusmaailma on ollut olemassa. Se on samaan aikaan mielenkiintoista ja kammottavaa, jättäen jälkeensä halun etsiä lisää kuvia ja tietoa vanhoista sirkuksista, jotka toimivat 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä.

Yhtä kaikki oli kirja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, ja voisin ehdottomasti lukea sen uudestaan. Onnekseni se löytyykin omasta kirjahyllystä. Pidin tarinan juonesta, hahmoista ja miljööstä, se siis oli erittäin täysi lukunautinto, eikä ainakaan mitään kovin radikaalia jäänyt puuttumaan.

Suosittelisin, kirjaa kaikille jotka pitävät romantiikasta ja/tai draamasta tai joita kiinnostaa sirkusmaailma. Myös vanhuutta mietiskeleville, tai lähihoitajille jotka tekevät töitä vanhusten parissa olisi kirja varmasti mielenkiintoinen lukuelämys.

http://www.suomalainen.com/pokkarit/kotimaiset-pokkarit/vett%C3%A4-elefanteille-sku-p9789525637434

-Shinsu

Lucian - Isabel Abedi

Kirjan nimi: Lucian

Kirjailija: Isabel Abedi

Julkaisuvuosi: 2009

Genre: Fantasia, romantiikka, jännitys

Tausta: En osaa sanoa taustasta mitään, sillä löydän kirjailijasta ja kirjasta vain saksankielisiä asiatekstejä... Tai ehkä olen vain huono etsimään.

Suomen kustantaja: Seven

Suomennos: Tiina Hakala

Kannen kuva: Brandon Dorman

Kirjaa minulle suositteli: Paras ystäväni (Heart^). Hankin viime kesänä (2012) Suomalaisesta kirjakaupasta, kun siellä oli kolme pokkaria 12 euroa -alennus.

Takakansiteksti:

”Salaperäinen muukalainen vetää Rebeccaa magneetin lailla puoleensa. Kuka hän on, ja mitä hän tahtoo Rebeccasta?

”Seuraatko sinä minua?” Poika tutkaili minua katseellaan.

”En tietenkään! Kuka oikein olet? Mikä nimesi on?”

”Sano sinä.”

”Mitä?” Peräännyin askeleen. ”Minunko nimeni?”

”Ei. Vaan minun.”

Jo ensi tapaamisesta alkaen heidän välilllään vallitsee omituisen syvä yhteys. Lucian saa Rebeccan sydämen takomaan, koskettaa häneen syvemmin kuin kukaan toinen. Vaikka poika on menettänyt muistinsa, hän tuntuu tietävän mitä erikoisimpia asioita Rebeccan menneisyydestä, ja myös tulevaisuudesta.”

Tietoja:

Isabel Abedi (s. 1967) on saksalainen kirjailija. Lucianin alkuteos olikin saksankielinen. Ennen Luciania Abedi on julkaissut toistakymmentä lastenkirjaa ja neljä muuta nuorille aikuisille suunnattua romaania. Ennen kirjailijanuraa Abedi toimi mainossuunnittelijana. (Abedista ei löydy juurikaan tietoa).

Rebecca Wolff, lempinimeltään Becks, on kirjan päähenkilö. Hänen äitinsä on saksalainen ja isänsä yhdysvaltalainen. Rebeccalla on tummat hiukset, ja hän itse kuvailee itseään melko tavallisen näköiseksi. Hän on 16-vuotias lukiolainen. Rebecca on normaalilla tavalla pärjäävä ja huumorintajuinen – ainakin normaaliolosuhteissa.

Lucian, kirjan nimikkohenkilö, edustaa pääparin miesosapuolta. Hän on kissamaisella tavalla laiha ja hänellä on pikimustat pörröiset hiukset. Lucian on menettänyt muistinsa, joten hänestä ei sen suuremmin osata kertoa. Hän on kuitenkin Rebecan ikäinen. Luonteeltaan poika on melko temperamenttinen ja miettiväinen.

Janna Wolff on Rebecan äiti. Hän on melko epävarma nainen, joka kuitenkin rakastaa tytärtään yli kaiken. Ammatiltaan Susan on psykologi.

Spatz on Susanin puoliso, itsekin nainen. Spatz on pienikokoinen ja persoonallinen nainen, joka taiteilee omalaatuisia käsityömäisiä taideteoksia.

Suse ja Sebastian ovat Rebeccan ystäviä.

Alec Reed on Rebecan isä, Michelle isän uusi vaimo, ja Valerie heidän hemmoteltu tyttärensä, eli Rebecan sisko.

Tyger taas on Rebecan epämiellyttävä englanninopettaja, ja Faye Valerien mukava lastenhoitaja.

Omat mielipiteet:

Tästä kirjasta en löytänyt yhtäkään virallista kirja-arvostelua! Vain muutaman blogiarvostelun. Yritin jopa saada puoliksi saksalaisen ystäväni etsimään ja suomentamaan jonkun saksalaisen kirja-arvostelun, mutta ensinnäkään mitään kovin virallisia ei löytynyt, ja se suomentaminen jäi vähän sille tielleen. Kerron siis vain yleisesti ottaen, mitä olen ihmisten mielipiteitä kirjasta kuullut:

-Ensimmäisen mielipiteen mielestä kirja on kivaa kevyttä lukemista, ihan hauska, mutta siinä on melko paljon myös omituisiakin juttuja, joita olisi voinut jättää pois

-Toisen mielipiteen mielestä kirja hipoo täydellisyyttä, ellei sitten ole täydellinen, kaikki on ihanaa ja vain loppu on huono

-Kolmannen mielipiteen mielestä koko kirja on niin huono, ettei sen lukemista kannata edes aloittaa

Siinä siis kolme melko paljon toisistaan eriävää mielipidettä, joita olen tästä kirjasta kuullut. Juuri muunlaisiin ajatuksiin en ole törmännyt.

Noh itse olen kaikkein eniten ensimmäisen mielipiteen kannalla. Kirja oli ihan mukavaa luettavaa (luin sen mökillä, missä ei ole nettiä, joten ehkäpä sekin vaikuttaa mielipiteeseen – muutakaan tekemistä kuin lukeminen ei ollut) ja viihdyin sen kanssa hyvin muutaman päivän. Jotkut kohdat ja käänteet jättivät kuitenkin kysymysmerkille, enkä juurikaan pitänyt loppuratkaisusta. Kirja tuntui loppuvan ihan liian nopeasti. Äsken vielä tapahtui ja juoni oli päällä, ja sitten hupsista vaan se loppui. Loppu oli enemmänkin hämmentävä kuin kaunis.

Kirja ollut huonoimpia lukemiani, muttei kyllä todellakaan päässyt lempikirjoihinikaan. En kuienkaan kadu sen ostamista.

--

Ensimmäiset ajatukseni kirjasta olivat melko neutraaleja, teksti oli keskinkertaista, juoni tuntui ihan mielenkiintoiselta ja hahmot vaikuttivat hauskoilta. Aloitin kirjan lukemisen muutenkin positiiviselta kannalta, sillä sen suosittelijat olivat kertoneet sen olevan hyvä tai ainakin hahmojen olevan mukavia.

Minua kiehtoi sateenkaariperhe -ajatus, päähenkilö Rebecalla kun on kaksi äitiä. Itse olen melko ahkera homojen puolesta puhuja (joskaan en mitenkään äärimmäisen fanaattinen luojan kiitos), niin idea tuntui jotenkin omalta. Lisäksi toisen päähenkilön muistinmenetys tuntui hyvältä ajatukselta, ja koko lähtötilanne sai odottamaan mitä juonen rakentuminen kirjan kuluessa toisi tullessaan. Odotukset Abedille olivat erittäin korkealla. Loppujen lopuksi kirjailija ei onnistunut tavoittamaan odotuksiani, mutta ei onneksi myöskään murskannut niitä täysin.

Mielestäni kirjassa oli vähän liikaa merkityksettömiä sivujuonia, esimerkiksi Rebeccan parhaan ystävän Susen ongelmat hyvin erikokoisten rintojensa ja ihastuksensa kanssa. Toisaalta tämä toi kirjaan mukavaa lisämaustetta, mutta sitten taas toisaalta vei koko romaania enemmän teinipuolelle kuin olisin toivonut.

Osittain kirja oli tylsä, ja olisin toivonut siihen enemmän järjellisiä tapahtumia.

Sitten kun Rebecca yhdessä vaiheessa masentui pahasti, toi se aivan liiaksi mieleen Twilight -sarjan toisen osan Uusikuun, missä yli puolet kirjasta Bella vain makaa sängyssä ja kärsii. Minua vain yksinkertaisesti ärsytti se miten Rebecca makasi paikoillaan, ei suostunut ottamaan kontaktia kehenkään ja angstasi angstaamasta päästyään. Minullahan on itsellänikin vaikea masennus, mutten oman sairauteni vuoksi halua tuottaa muille huolta ja pahaa mieltä. Mitä muuta Rebeccan käytös olisi voinut aiheuttaa? Ei ainakaan minun mielestäni mitään, sillä ne ihmiset joiden keskellä hän silloin oli, välittivät hänestä oikeasti.

Tietenkin kirjassa oli yliluonnollisen vahvaa rakkautta, kuten aina, ja niin edelleen. Siitäkin huolimatta luovuttaminen ilman minkäänlaista yrittämistä ei voi tehdä muuta kuin ärsyttää lukijaa. Se on niin turhaa. Varsinkin kun tälläisiä luovuttajia olen tuntenut ihan todellisessakin elämässä, ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet edes yrittää. Minulla on itsellänikin ollut aikoja jolloin en ole kyennyt nousemaan sängystä ilman valtavaa voiman ponnistusta (tai menemään kouluun, tällä hetkellähän en edes opiskele kun en yksinkertaisesti pysty siihen), mutta olen silti pitänyt huolta etteivät vanhempani, veljeni tai koirani joudu kärsimään kunnostani liiaksi. Nyt eksyin taas aiheesta :-D

Takaisin kirjaan! Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset tuntuivat aivan liian usein kamalan epäaidoilta. Tuntui kuin kirjailija olisi miettinyt, mitä itse haluaisi kokea (eikä siinä ole mitään väärää, kunhan se ei paista tekstistä), ja kirjoittanut sen mukaan. Tilanteet vain eivät tuntuneet aidoilta, ja se olikin yksi tämän romaanin suurimmista kompastuskivistä.

Lisäksi tässä kirjassa tuli taas mukaan arvailukykyni. Tiesin ennalta puolet, ellei jopa kaksi kolmasosaa, tämän kirjan tapahtumista. Kaksi suurinta käännettä arvasin jo kirjan ensimmäisissä luvuissa. Lucian oli siis ainakin omalla kohdallani erittäin ennalta arvattava, ja ennalta arvattavuus ärsyttää minua aina mielettömästi. En vain usko että kirja jonka juonen tietää ennalta, voisi olla erityisen hyvä. Kirjailijan pitää olla tarpeeksi fiksu huijatakseen lukijaa kerta toisensa jälkeen, jotta käänteistä tulee yllättäviä ja siten kirjasta ainakin siltä kannalta hyvä. Toinen vaihtoehto sitten on, että kirjailija antaa jo valmiiksi kirjailijalle kaikki ainekset lopputuloksen arvaamiseen, ja tekee kirjasta hyvä omalla kirjoitustekniikallaan ja hahmojen välisillä yksittäisillä tilanteilla ja suhteilla. Abedi ei kuitenkaan tehnyt romaanissaan näistä kumpaakaan.

Yhtä kaikki Lucian oli ihan mukavaa luettavaa. Pidin melkein jokaisesta kirjan hahmosta, varsinkin lempihahmokseni nousseesta Spatzista. Tähän suurena syynä oli Spatzin omeperäinen persoonallisuus ja vilpitön halu auttaa muita ja olla mukava, sekä tietenkin se miten hän ja Janna alunperin tapasivat.

Kevyeksi iltalukemiseksi Abedin kirja sopii erittäin hyvin, ja voisin sen lukea uudestaankin ellei kirjalistani jo muutenkin pursuilisi uusia kirjoja luettavaksi.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle, joka lukee mieluusti helppoa tekstiä, tai pitää kaikenlaisesta romantiikasta. Lisäksi ne jotka eivät kaipaa kovin monimutkaista tai miettimään pistävää juonta (toisin sanoen pitävät kevyestä kirjallisuudesta), voisivat pitää kirjasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511257811

-Shinsu (tästä tekstistä taisi tulla hieman sekava, mutta sekavat ovat myös ajatukseni kirjasta)