Alkemisti - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Alkemisti

Kirjailija: Paulo Coelho

Julkaisuvuosi: 1988

Genre: Fantasia, kasvutarina, satu

Tausta: Alkemisti on kirjoitettu isoksi osaksi symboliseksi tarinaksi

Suomen kustantaja: Bazar

Suomennos: Sanna Pernu

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Muutama ihminen netistä ja muistaakseni pari ystävääkin, yleisin suosittelijani – isäni – sen sijaan haukkui Coelhon pystyyn kun kysyin hänen mielipidettään!

Takakansiteksti:

""Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen."

Alkemisti on kertomus nuoresta andalusialaisesta paimenesta Santiagosta, joka lähtee toteuttamaan unelmaansa ja etsimään maailman hienoimpia aarteita. Hän suuntaa Espanjasta Tangerin markkinoille, matkaa halki Egyptin aavikon kohti pyramideja, kunnes tapaa alkemistin. Tarina Santiagon matkallaan löytämistä aarteista opettaa meille viisauksista tärkeimmän; kuuntele sydäntäsi, opi tulkitsemaan elämäntiellä olevia merkkejä ja – ennen kaikkea – kurkota kohti unelmiasi.

Vain harvoin lukija saa käteensä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan täysin. Paulo Coelhon Alkemisti on tällainen kirja. Yli 35 miljoonaa lukijaa on vankka osoitus siitä, että Alkemisti on moderni klassikko. Kirjan suomennos on tarkistettu.

"Paulo Coelho kuuluu ehdottomasti suosikkeihini ja haluan lukea aina hänen teoksiaan. Alkemisti oli loistava."

TOMMY TABERMANN

"Paulo Coelhon Alkemisti on kauniisti kirjoitettu elämäntaito-opas."

AAMULEHTI

"[Alkemisti on] yksinkertainen ja koskettava. Kirja muistuttaa siitä ilosta, rauhasta ja luottamuksesta, jonka voimme aina valita sisällemme."

ILTA-SANOMAT"

Tietoja:

Vuonna 1947 Brasiliassa syntynyt Paulo Coelho alotti kirjoittajanuransa 70-luvulla, jolloin hän työskenteli toimittajana ja sanoitti kappaleita rock-muusikoille. Läpimurtonsa kirjailijana Coelho saavutti 80-luvulla, kun Alkemisti julkaistiin.
Coelho on maailmanlaajuisesti rakastettu kirjailija, joka on saanut monia palkintoja ja arvonimiä kirjoittamisen saralla. Siitä huolimatta moni kriitikko myös arvostelee hänen tyyliään ja aiheitaan, sekä sitä miten hän käsittelee näitä aiheita kirjoissaan.
Vuonna 1973, Coelhon ollessa 36-vuotias, hän liittyi vaihtoehtoiseen yhdistykseen, joka vastusti kapitalismia, puolusti yksilön oikeuksia ja harjoitti mustaa magiaa. Samaan aikaan hän alkoi julkaista Kring-ha nimistä sarjakuvaa ystävänsä, rockmuusikko Seixasin kanssa. Sarjakuvia vallankumouksellisina pitävä Brasilian diktatuurinen hallinto pidätti Coelhon ja Seixasin. Miltei heti vapauduttuaan Coelho otettiin uudestaan kiinni ja hänet kuljetettiin Brasilian armeijan tiloihin kidutettavaksi. Coelho kuitenkin väitti sotilaille olevansa hullu ja olleensa jo kolmesti mielisairaalassa ja myöhemmin hän uskoi selvinneensä hengissä vain sen vuoksi.

Santiago, jonka nimi mainitaan vain kerran kirjan ensimmäisessä lauseessa, on nuori lammaspaimen. Hän vaeltaa Espanjassa kuudenkymmenen lampaansa kanssa ainoana tehtävänään etsiä lampaille vettä, ruokaa ja suojaa. Yksinkertainen elämä on tehnyt nuorukaiselle hyvää, opettanut katsomaan elämää uudelta kannalta ja arvostamaan niitä pieniä asioita joita elämä voi antaa.
Matkalla kosimaan kangaskauppiaan tytärtä poika tapaa vanhuksen, joka kutsuu itseään Salomonin kuninkaaksi. Vanhus toistaa pojalle tämän omia muistoja ja elämän tapahtumia, mikä saa pojan uskomaan että mies ei ole se miltä näyttää. Kuningas kertoo lammaspaimenelle, että tätä odottaisi suuri aarre, kunhan poika vain seuraisi Jumalan ennusmerkkejä ja kulkisi pitkän matkan aina Egyptin pyramideille asti. Ensin nuorukainen on epäileväinen eikä tahtoisi lähteä, jättää lampaitaan ja kangaskauppiaan tytärtä, mutta lopulta hän päättääkin lähteä Egyptiin. Vanhus antaa hänelle kaksi kiveä, Urimim ja Turimim, joilta poika voisi pyytää apua jos hän jonain matkansa päivänä tuntisi olevansa umpikujassa.
Matka Egyptin pyramideille on pitkä ja tuo mukanaan monta vastoinkäymistä vieden nuorukaiselta enemmän aikaa kuin tuo olisi uskonut. Siitä huolimatta se kaikki lopulta palkitaan ja kangaskauppiaan tyttären unohtanut poika pääsee palaamaan takaisin rakkaansa luokse Egyptin aavikon sydämeen.

Omat mielipiteet:

"Paulo Coelhon Alkemisti on upea kirja elämästä. Se on helppolukuinen - jopa siinä määrin, ettei lukija ole joka hetki ihan varma lukeeko hän uskonnollisen herätysliikkeen mainoslehtistä vai klassikon asemaan noussutta romaania. Mutta juuri tämän takia kirjakauppojen myyntihyllyt ammottavat tyhjyyttään."
-Aamulehti

Ihan ensin täytynee kai paljastaa, että ennakkoluuloni tätä kirjaa kohtaan olivat melko mittavat. En itsekään tiedä miksi, sillä vaikka isäni onkin yksi esikuvistani niin kirjoittajana kuin lukijanakin, hänen (tai kenenkään muunkaan) mielipiteensä eivät yleensä vaikuta niin vahvasti siihen mitä mieltä olen kirjoista tai asioista ylipäätään. Suurin osa ystävistäni pitää Coelhon kirjoista, joten en tiedä mistä ajatukseni johtuivat. Ehkä siitä, että yleensä hyvin suositut kirjat (Twilight, Nälkäpelit jne.) ovat melko huonoja.
Joka tapauksessa ostin kirjan tuntuvasta alennuksesta, ajattelin että jos aion alalle on hyvä omistaa myös yksi Coelhon kirja, ja luin sen lopulta jokin aika sitten. En osaa sanoa pidinkö kirjasta, en todella tiedä mitä mieltä olen siitä. Siksi lähdenkin tässä postauksessa avaamaan ajatuksiani myös itselleni alusta asti, sillä minulle ei koskaan ennen ole käynyt näin. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sitä en todellakaan tiedä.
Arvostelu on oikeassa kirjan helppolukuisuudesta. Tarinan perässä pysyi helposti ja jokainen käänne ja hetki oli kristallinkirkas. Siitä pidin, ja joissain kohdissa näin yhtäläisyyksiä omaan kirjoitustyyliini. Ehkä sekin sai tekstin tuntumaan kotoisalta. Vaikka yksinkertaisuus oli yksi tekstin parhaista puolista, se oli myös yksi huonoimmista. Olisin kaivannut enemmän kuvailua hahmon arkipäiväisistä asioista ja tapahtumista hänen ympärillään, en pelkästään hänen mielensä ja sielunsa tarinaa. Ajatukseni tekstistä ovat ristiriitaiset. Voisin sanoa, että kirjailijan tyylissä on puutteita, mutta vaatimattomammalle lukijalle se kelpaa varmasti mainiosti, eikä vikoihin kiinnitä huomiota. Luulisin, että juuri tämän takia kirja on saanut hyviä arvosteluja. Sen lisäksi että Coelho itse on pidetty niin ihmisenä kuin kirjailijanakin, tuntuu kirja arvostelijasta varmasti raikkaalta tuulahdukselta raskaampien ja huonosti kirjoitettujen tekstien jälkeen.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, minua ei ole kastettu enkä ole ollut yhdelläkään uskonnontunnilla tai käynyt rippikoulua. Siitä huolimatta uskonto on jollain tapaa ollut aina elämässäni kaukaisista lapsuuden leikeistä nykyiseen tapaani keräillä uskontoaiheisia koristeita (ikoneista buddhapatsaisiin ja takaisin). Omistan raamatun ja kuuntelen mielelläni sellaisten ihmisten ajatuksia uskonnosta, jotka eivät yritä tuputtaa omaansa minulle.
Alkemisti ei tuputtanut, ja se oli yksi mieleisimmistä yllätyksistä sitä lukiessani. Arvosteluiden perusteella olin odottanut jotain vahvemmin uskontomääritteistä tarinaa, mutta olin väärässä. Siitä huolimatta että päähenkilön koko matka kulkee Jumalan antamien merkkien kautta, tarina ei yritä saada lukijaa uskomaan ihmeisiin. Päähenkilön ympärillä on hahmoja jotka eivät kuulu kristinuskoon ja silti heidän elämänsä on hyvää. Tarina ei tunnu tuomitsevan ketään, eikä se toivota niin sanotuille pakanoille hyvää matkaa Helvettiin.

Minua kosketti se miten voimakkaasti jotkut kirjan kohdat oli kirjoitettu. Kun päähenkilön pitäisi muuttua tuuleksi pelastuakseen, hän puhuu ensin aavikolle, sitten tuulelle, auringolle ja lopulta Hänelle joka on kirjoittanut kaiken. Se miten kirjailija sukeltaa tekstillään hetken syvyyteen, mieleen ja luonnonvoimien suuruuteen on paitsi kaunista myös vavahduttavaa. Lopulta hänen onnistuu löytää Jumala, joka muuttaa hänet tuuleksi sillä hän tietää, että poika rakastaa tyttöä jonka hän on aavikolla tavannut.
Vaikka yleensä kannustavat ja elämänmyönteiset lausahdukset ja ohjeet tuntuvat minusta enemmän tai vähemmän korneilta ja valheellisilta, alkemistissa ne onnistuivat liikuttamaan mieltäni ja saivat minut itkemään. Jokin kirjailijan tavassa sanoa asiansa ilman turhaa koreilua sai minut ajattelemaan asiat uudenlaisella tavalla ja ymmärtämään mitä fraaseilla ajettiin takaa.
Myös Fatiman, aavikon tytön, ja päähenkilön väliset kohtaukset ovat kauniita. Rakkaus on kuvattu hyvin yksinkertaisesti ja tyylipuhtaasti, mutta se tuntuu olevan juuri oikein niin. Yksinkertaiset rakkaudentunnustukset ja lupaukset tuntuvat yhtä tärkeiltä kuin monien kirjojen pitkät rakkausdialogit, ne kertovat aivan yhtä paljon, vaikka Alkemistin kohtauksissa kaikki on kirkkaampaa. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että vaikka moni sanoo rakkauden olevan monimutkaista, se päinvastoin on tuskallisen yksinkertaista ja juuri siksi se aiheuttaa niin suurta tuskaa. Kun jokin niin yksinkertainen asia kuin rakkaus ei tunnu toimivan tai toteutuvan, ihminen tuskastuu ja tuntee kipua, jolloin syntyy harhakuva asioiden monimutkaisuudesta. Minä en koe minkään olevan rakkautta yksinkertaisempaa. Jos rakastan, rakastan. Ihastuksen ja kiintymisen tunteet sen sijaan ovat monimutkaisempia, sillä ne ovat vivahteikkaampia ja ne tuntuvat jokaisesta ihmisestä niin erilaisilta. Mutta uskon, että rakkauden monista ilmenemismuodoista ja ihmisten erilaisista tavoista sitä osoittaa, huolimatta, jokainen tuntee rakkauden samankaltaisesti.

Suosittelisin kirjaa ihan kenelle tahansa, mutta varsinkin kirkkaasta ja yksinkertaisesta tyylistä ja positiivisisesta ja rohkaisevasta proosasta pitäville kirja on omiaan. Myös uskonnosta kiinnostuneet voisivat pitää Alkemistin tarinasta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525637514

-Shinsu

Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen

Kirjailija: Harper Lee

Julkaisuvuosi: 1960

Genre: Klassikko, draama, realismi

Tausta: Kuin surmaisi satakielen on kirjoitettu 60-luvulla, jolloin tummaihoisten asema oli jo hieman kirjassa kuvailtua parempi. Joka tapauksessa se on kirjoitettu ottamaan vahvasti kantaa erilaisten ihmisten asemaan.

Suomen kustantaja: Koko kansan kirjakrho OY

Suomennos: Maija Westerlund

Kannen kuva: Seppo Polameri

Kirjaa minulle suositteli: Vakituinen kirjastotätini eli isä ja moni moni ihminen netissä. Tietenkin tämä on myös klassikkokirja, joten oli mielen päällä ns. automaattisesti. Sain kirjan joululahjaksi isältäni kun sitä toivoin.

Takakansiteksti: 

"-Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. -Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi.

-Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan...

Amerikkalaisen Harper Leen romaani 'Kuin surmaisi satakielen' on tarina Yhdysvaltain eteläosavaltioista 1930-lubulla. Sympaattinen lakimies Atticus Finch, hänen pieni tyttärensä Scout - kirjan kertojaminä - sekä 12-vuotias poikansa Jem ovat teoksen päähenkilöitä. Atticus puolustaa oikeudessa neekeriä ja joutuu samantien vastakkain syvällä piilevien ennakkoluulojen, patoutumien ja rotuvihan kanssa.

Finhin lapsille pieni ja tyrvallinen Maycombin kaupunki Alabamassa on ollut kasvuympäristönä kuin pumpulia, kunnes se tosipaikan tullen näyttää myös tuikeammat kasvonsa.

Kuin surmaisi satakielen on jännittävä, hellyttävä ja lämmintä huumoria sisältävä - kaunis kirja koko perheen luettavaksi. Se on saanut arvostetun Pulitzerin palkinnon, siitä on tehty elokuva ja sillä on jo miljoonia lukijoita eri puolilla maailmaa."

Tietoja: 

Amerikkalainen kirjailija Harper Lee on syntynyt 1926 Monroevillessä Alabamassa. Hän opiskeli lakia Alabaman yliopistossa ja toimi joitain vuosia kansainvälisen lentoyhtiön virkailijana New Yorkissa. Esikoisteoksensa 'Kuin surmaisi satakielen' ansiosta hänestä tuli yhdessä yössä kuuluisa vuonna 1960. Romaani kipusi best seller-listojen kärkitiloille ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti vuosikausia. Se toi tekijälleen Pulitzerin palkinnon ja sen pohjalta tehtiin elokuva. Turhaan on kirjailijalta odotettu toista romaania, vaikka sellaisen kerrotaankin olevan tekeillä. - Kirjoittamisen ohella Harper Lee kerää 1800-luvulla eläneiden kirkonmiesten muistelmia, pelaa golfia, harrastaa rikosasioita ja kuuntelee musiikkia.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on kirjan alussa alle kouluikäinen Scout-tyttönen. Hän on luonteeltaan määrätietoinen, rohkea ja lapsenomaisella tavalla naiivi, mikä ktoisaaltatekee hänestä myös hyvin oikeudentuntoisen. Scout yrittää kovasti olla mieliksi kolme vuotta vanhemmalle veljelleen Jemille. Jem taas on hieman tärkeilevä mutta erittäin reilu ja rehellinen nuori poika, jolle kaikesta huolimatta pikkusisko on kaikkein tärkein.
Sisarusten paras ystävä on Dill, poika joka tulee viettämään kaikki kesänsä tätinsä luokse samalle asuinalueelle missä Scout ja Jem asuvat. Kolmikko kokee yhdessä, enimmäkseen itse aiheuttamiaan, seikkailuja.
Atticus Finch on Scoutin ja Jemin isä, herttainen vanhemmanpuoleinen mies, joka haluaa kaikille hyvää ja kannattaa tasa-arvoa. Ja juuri sen vuoksi hän joutuukin asianajajana vaikeuksiin, miten kukaan saattaisi puolustaa tummaihoista kuin tämä olisi valkoinen?
Kirjan muita henkilöitä ovat Calpurnia, Finchien tummaihoinen kodinhoitaja, Arthur 'Boo' Radley, naapurissa asuva mies joka ei koskaan näyttäydy ulkona, Alexandra-täti, Jack-setä, Atticuksen sisarukset, suorasanainen vanhapiika Maudie-neiti ja Scoutin sanojen mukaan ikivanha ja pahansisuinen Rouva Dubose.

Kaksi juonta kulkee kirjassa rinnakkain. Ensimmäisenä esiteltävä kuvio kertoo tarinan Boo Radleystä, miehestä joka on saanut jo aaveen maineen, sillä kukaan ei koskaan näe häntä. Ja juuri tämän vuoksi päättävät Scout, Jem ja Dill ottaa selvää siitä millainen Boo on miehiään - vaikka pelko meinaakin estää idean oikean toteuttamisen. Kuka piilottaa pieniä lahjoja Radleyn perheen tontin rajalla sijaitsevassa puussa olevaan koloseen? Ja miksi vanhempi herra Radley täyttää sen sementillä? Kuka asettaa lämpimän huovan palelevan Scoutin harteille, kun hän katsoo veljensä kanssa Maudie-neidin talon palavan maan tasalle?
Toinen juoni kertoo siitä, miten Atticus Finch ottaa hoidettavakseen tapauksen, jossa mustan miehen väitetään raiskanneen vaalean tytön. Tilanne on toivoton ja Atticus tietää ettei voi voittaa tapausta, mutta mies on varma, että tulevasta häviöstä huolimatta hän ei voi jättää tapausta sikseen - se on hänelle se tapaus, joka hänen täytyy saattaa loppuun.
Pienen Alabamalaisen kaupungin ennakkoluuloinen ympäristö ei reagoi tilanteeseen hyvin ja Scout ja Finch joutuvat kokemaan sen siinä missä isänsäkin, jolle 30-luvulla harvinaiset periaatteet aiheuttavat jopa hänen henkeään uhkaavia vihollisia.
Kuin surmaisi satakielen on tarina ennakkoluuloista, ystävyydestä, periaatteista ja rakkaudesta, kaikki kuvattuna kauniisti pienen ja viattoman tytön silmin.

Omat mielipiteet: 

"Protesti ihmisen mielettömyyttä vastaan, ei kovaääninen vaan naurava."
-Aku-Kimmo Ripatti, kirjailija

"Kirjailijalla on hyvin eloisa elämäntunto ja lämmin, omavärinen huumorintaju. Liikuttava, hauska, rakastettava kirja."
-Truman Capote, kirjailija

Edelliset arvostelunpätkät kertovat erittäin hyvin tämän kirjan tunnelmasta ja Leen tavasta kertoa tarina. Kuin surmaisi satakielen ei kerro pahuudesta, vaan vääristä päätöksistä ja teoista, joita ihmiset itsekään eivät ymmärrä. Se ei kerro tarinaa huutaen, kiroten ja suurennellen ihmisten ilkeyttä kuin osoittaen heidät pahuuden ruumiillistumiksi, vaan kertoo niistä kuin tuhmaa lasta toruen, ylistäen samalla niitä tekoja jotka kertovat hyvyydestä ja rakkaudesta.
Ehkä se johtuu juuri siitä, että kirjan päähenkilö on vasta alle kymmenvuotias lapsi, joka katsoo maailmaa viattomin silmin oppien vasta sen tapoja ja koettaen ymmärtää aikuisten ajatuksia, jotka lapsen maailmassa tuntuvat useimmiten järjettömiltä. Muistan saman tunteen omasta pikkulapsuudestani, en vain käsittänyt suurinta osaa niistä mielipiteistä, joita aikuiset minulle esittivät. Ajattelin asiat niin toisin.
Rakastuin kirjassa erityisesti siihen, miten elävästi ja kristallinkirkkaasti Lee tekee tavallisesta arjesta ihmeellistä. Lapselle pienetkin asiat voivat olla suuria seikkailuja; mustien kirkkoon meneminen, Radley'den portin koskettaminen tai rouva Dubosen kodissa vieraileminen. Toisaalta jotkut aikuisetkin voivat samaistua tällaiseen lapsekkaaseen asenteeseen, joka saattaa aikuisen ihmisen soveltamana ärsyttää muita, mutta tehdä itse ihmisestä onnellisen.
Tykästyin Scoutin hahmoon erittäin paljon, siihen miten kovasti hän rakastaa perhettään, mutta haluaa silti pitää päänsä niissä asioissa joita pitää tärkeinä. Ja sitä, miten sydämestään hän puolusti isäänsä kuullessaan kaupunkilaisten puhuvan tuosta pahaa. Pidin myös Jemin hahmosta, sillä vaikka hän ei aina sitä sisarelleen näyttänytkään, liikutti hänen huolenpitonsa pikkusisaresta minua syvästi - varsinkin kun oma suhteeni isoveljeeni ei lapsena ollut hyvä. Onneksi se nyt aikuisiksi kasvettuamme on toisin.

Kaikkein eniten, vaikka sisarusten lisäksi pidin myös Calpurniasta, Maude-neidistä ja Dillistä, rakastuin Boo Radleyyn. Ymmärsin lukiessani hyvin, miksi hän ei tahtonut poistua kodistaan siihen maailmaan joka siellä odottaa - ei ennen kun hänen täytyi. Tämän vuoksi kirjan viimeinen luku kosketti minua jostain hyvin syvältä, sekä Boon että Jemin vuoksi, sillä tunsin molempien hahmojen liittyvän minuun itseeni jollain tapaa saumattomasti. Minä tekisin pikkuveljeni vuoksi mitä tahansa, kuten Jem Scoutin. Siltä kantilta samaistuinkin enemmän Jemiin kuin Scoutiin, sen lisäksi että olen itsekin temperamenttinen ja ehkäpä hieman tärkeileväkin.

Viimeisen luvun lisäksi minua kosketti syvästi kohtaus, jossa lapset tapaavat vanhan miehen nimeltä Dolphus Raymond. Hän on valkoinen, mutta kaikki hänen ystävänsä ovat mustia ja aina isommissa väkijoukossa hän on tummaihoisten seurassa, vaikkei koskaan voikaan täysin kuulua heihin. Hänet on kuitenkin hyväksytty. Aina kaupungilla miehellä on mukanaan pussi johon hän on piilottanut pullon, josta hän aina välillä hörppää kostuketta kurkulleen. Koko kaupunki pitää häntä vanhana juoppona, jonka viaksi lasketaan myös se, että hän välttelee valkoisia.
Kun Dillille tulee huono olo tarjoaa Dolphus Raymond hänelle hörpyn pullostaan, sisarukset yrittävät varoitella, mutta Dill juo siitäkin huolimatta. Lapsille selviää, että pussissa onkin vain coca-colapullo, ei alkoholia. Miksei mies siis oikaise väärinkäsityksiä?
Lapset ymmärtävät, että joskus ennakkoluulot myös suojaavat ihmistä. Siinä missä Boo Radley piiloutuu kotinsa seinien suojaan, antaa Dolphus Raymond toisten ajatusten pitää itsensä piilossa. He käsittävät että ihmisillä on omat keinonsa suojella itseään maailman julmuudelta ja ihmisten tunkeilulta, mutta jokainen tahtoo joskus oman rauhansa.
En keksi tarinaan muita miinuksia kuin sen, että se loppui turhan nopeasti. En yleensä pidä tarinoista joiden loppu kerrotaan liian nopeasti, varsinkin kun muuten teksti on melko verkkaista. Tätä kirjaa en kuitenkaan voinut olla rakastamatta lopun pienestä pettymyksestä huolimatta, eikä se pilannut tarinaa kuten monissa muissa kirjoissa ja elokuvissa. Loppujen lopuksi kohosi Kuin surmaisi satakielen niiden kirjojen tasolle, joita voisin suositella toisille erittäin hyvinä.
Tarkemmin suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet klassikoista, rotusyrjinnän historiasta ja myös siitä, miten laki Yhdysvalloissa ennen toimi. Uskon kuitenkin jokaisen lukijan saavan tästä tarinasta irti kauniin kertomuksen joka sisältää monta unohtumatonta hahmoa.

https://www.booky.fi/search.php?search=kuin+surmaisi

-Shinsu

Gorillan kosketus - Dawn Prince-Hughes

Kirjan nimi: Gorillan kosketus

Kirjailija: Dawn Prince-Hughes

Julkaisuvuosi: 2006

Genre: Tositarina, kasvutarina, draama, elämäkerta

Tausta: Prince-Hughesilla on neurologinen poikkeavuus nimeltä aspergerin syndrooma. Kirja kertoo tarinan siitä, miten autisti pärjää maailmassa, joka on suunniteltu jollekin aivan muulle.

Suomen kustantaja: Basam books

Suomennos: Kari Schultz

Kannen kuva: (Kannen gorillan nimi on Kibu)

Kirjaa minulle suositteli: Löysin kirjan vuoden 2013 kirjamessuilta ja ostin sen sokkona. Aihe kiinnosti omakohtaisten kokemusten kautta. Luin sen kuitenkin vasta viime syyskuussa pitkän lukulistani vuoksi.

Takakansiteksti:

"Lumoava tositarina autistisesta naisesta, jonka gorillat opettavat elämään.

Dawn Prince-Hughesin nuoruusvuodet ovat yksinäisiä ja sekasortoisia. Diagnosoimaton autismi hallitsee hänen elämäänsä; hän keskeyttää koulunkäynnin ja päätyy asumaan kadulle. Syrjäytyneen nuoren naisen elämä muuttuu kuitenkin tyystin, kun hän kohtaa eläintarhan rauhalliset gorillat.

Gorillan kosketus kertoo asiantuntevasti Aspergerin syndroomana tunnetusta aurismin lajista ja näyttää, että autismin kanssa on mahdollista elää täyttä elämää. Kirja tarjoaa ainutlaatuista tietoa myös gorilloista sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta. 

Nykyään Dawn Prince-Hughes toimii antropologian apulaisprofessorina Western Washingtonin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita teoksia gorilloista ja autismista."

Tietoja:

vuonna 1964 Illinoisissa syntynyt 50-vuotias Dawn Prince-Hughes on yhdysvaltalainen antropologi, joka on kirjoittanut monia kirjoja erityisesti gorilleista ja autismista. Hän asuu puolisonsa Terrin ja poikansa Terykin kanssa Washingtonissa. Prince-Hughes on myös voittoa tavoittelemattoman ApeNetin puheenjohtaja.

Aspergerin syndrooma hyväksyttiin Yhdysvalloissa oikeaksi diagnoosiksi vasta vuonna 1994, joten autistin lapsuus ja nuoruus 70-80-luvulla on erittäin haastavaa. Millaisen elämän voi tavoittaa, kun jokainen pienikin aistiärsytys tuntuu suurelta ja pienikin hipaisu vieraalta ihmiseltä aiheuttaa tuskaisaa ahdistusta? Mitä tehdä kun ei itsekään ymmärrä, miksi on sellainen kuin on? Kun jokainen ihminen tuntuu haasteelta, mutta samalla sydäntä piinaa syvä yksinäisyys?

Lapsuudessaan Dawn kiintyy helpommin esineisiin, kuin ihmisiin. Hänen elämänsä kulkee eteenpäin itkien kaadettujen puiden ja purettujen talojen perään, toisten antama läheisyys vain ahdistaa. Ainoa ihminen jota tyttö lähestyy on eno, joka ei koskaan yrittänyt antaa suukkoa.

Talon läheiseen metsään Dawn perusti itselleen oman paikan, alkukantaisen leirin jossa hän saattoi olla oma itsensä, tehdä saviruukkuja ja nuolenkärkiä. 

Dawnin ollessa ala-asteikäinen tulee eteen yksi hänen elämänsä suurimmista kriiseistä, muutto uuteen paikkaan aivan yllättäen. Jokaisen talon, kiven ja puun hyvästeleminen on tuskaisaa, mutta vanhempien päätöstä on toteltava. Perhe asuu muutaman vuoden asuntovaunussa, missä ei juuri ole omaa tilaa tai mahdollisuutta miettiä yksin, siksi Dawn onkin kaiken mahdollisen ajan ulkona. Uudessa paikassa ainoa lohtu on villihevoslauma, jonka johtaja antaa ihmistytön kiivetä selkäänsä ja kuljettaa tuota joskus kilometrejäkin eteenpäin, jolloin Dawn joutuu usein kävelemään pitkiä matkoja, jotta ehtisi kotiin ennen auringonlaskua.

Koulussa Dawnilla ei ole ystäviä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan ja kaiken lisäksi hän on rankan koulukiusaamisen uhri. Vaikka lukioikäisenä kaupungilta löytyykin oma paikka homoyhteisöstä, on kiusaaminen lopulta liikaa eikä Dawn enää kykene voivansa jatkaa koulua. Hän lopettaa lukion kesken ja muuttaa pois vanhempiensa luota kaupungille, missä hänen juomisensa riistäytyy käsistä ja lopulta hänellä ei enää ole varaa maksaa huonettaan. Niin Dawn joutuu kadulle asumaan ja yhteys perheeseen katkeaa ja Dawn asuu siellä missä sattuu olemaan, niiden luona jotka suostuvat ottamaan hänet luokseen.

Lopulta Dawnin ystävä näkee naisen tanssivan, ja ehdottaa tuon hakevan töitä strippiklubilta. Vastentahtoisesti Dawn tekee kuten hänen ystävänsä neuvoi ja saakin töitä. Siitä seuraa pitkä ja epämääräinen kausi tanssimista ja seksiä naisten kanssa, elämää jollaista Dawn ei oikeastaan koskaan halunnut. Kaikki muuttuu pian.

Saatuaan rahaa kasaan lähtee Dawn käymään kaupungin eläintarhassa, miissä hän eksyy sateisena päivänä gorillahäkin luo. Dawn istuu monta tuntia vain kuuntelemassa ja istumassa, olemassa gorillojen kanssa. Siitä seuraa aika jolloin Dawn käy yleensä monta kertaa viikossa vain istumassa gorillojen häkin vieressä ja katselemassa niitä, tuntemassa syvää yhteyttä eläimiin, joiden sielussa hän näkee samanlaista vanhuutta kuin omassaan.

Mutkien kautta Dawn pääsee töihin eläintarhaan ja pian hänen lahjansa gorillojen kanssa huomataan ja hänestä tulee yksi niiden hoitajista. Siitä seuraa monta upeaa vuotta eläintarhan gorillojen, hopeaselkä Congon, johtajanaaras Ninan, Amandan, Jumoken, Alafian, Peten, ja muiden kanssa. Dawnista tulee osa gorillojen tiivistä perhettä ja ne opettavat hänelle enemmän ihmisistä, elämästä ja kanssakäymisestä, kuin Dawn oli koskaan unelmoinut oppivansa.

Omat mielipiteet:

Henkilökohtaisesti tämä kirja oli minulle pitkä ja raskas taival, joka pakotti minut katsomaan itseäni uusista näkökulmista ja oppimaan siitä, kuka ja mikä minä olen. Koska (kuten mainitsin edellisessä tekstissä), minulla on itsellänikin aspergerin syndrooma (lisätietoa aspergeristä:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4), oli kirjan jokainen sivu, varsinkin alussa, yksi toinen toistaan seuraavien oivallusten sarja.

Tuntui hienolta lukea jostakusta, joka oli kokenut niin paljon samankaltaisia asioita kuin minä. Aistiyliherkkyydet, vaikeus ilmaista tunteita normaalilla tavalla, kiinnostus niihin asioihin joita muut eivät ymmärrä, esineisiin kiintyminen kuin ne olisivat eläviä esineitä... Minulla on edelleen 18-vuotiaana joka yö vieressäni Pupu-unilelu, jonka rikkoutumista tai katoamista surisin kuin ystävän kuolemaa. Se on minulle kuin elävä olento, en halua että se on lattialla tai että sitä heitellään tai roikutetaan pitkistä korvista. Koiranikin on käsittänyt tämän, se koskee pupuun ainostaan silloin, kun se tuo sen minulle nätisti vatsasta kantaen. Se pitää kiinni hellästi kuin kantaisi koiranpentua ja on äärimmäisen lempeä - ehkä se pitää unilelua pentunani ja ihmettelee, miksen pidä siitä parempaa huolta. Koira on myös käsittänyt, että Pupu rauhoittaa minua ja jos itken tai olen ahdistunut, se kantaa Pupun suoraan syliini, jotta voin halata sitä lujasti, koirani itse kun ei ikimaailmassa halattavaksi suostuisi, se on itsenäisempi kuin kissa.

Lukiessani Prince-Hughesin lapsuudesta kadehdin häntä. Minua ehkä ymmärrettiin paremmin, mutta Yhdysvaltalaisena hänen mahdollisuutensa ilmaista itseään ympäristön kautta olivat paljon paremmat. Jos minä olisin mennyt lähimetsään, riisunut vaatteeni ja rakentanut itselleni kivikautisen leirin, minut olisi tunnissa nähnyt kymmenen ihmistä ja kestäisi  tuskin puoltapäivää ja kaikki rakentamani olisi tuhottu. Yhdysvalloissa salaisia paikkoja on enemmän, Suomessa ihmiset kun tuntuvat römyävän jokaisessa pusikossa.

Myös kohta jossa Prince-Hughes kertoo villihevosista, joihin hän tutustui ja joiden laumaan hän tavallaan liittyi, saa minut tuntemaan oman osanu ikävältä. Jos minulla vain olisi ollut samanlainen mahdollisuus. Jos vain olisi. Sen sijaan minun perässäni juoksivat eläimet kissoista aina lampaisiin asti ja tulin niiden kaikkien kanssa valtavan hyvin toimeen. Pienestä asti minulla on ollut herkkyyttä ja kykyä ymmärtää mitä eläimet tarkoittavat eleillään, joihin ei sisälly sanoja. Minäkään en osaa aina ilmaista itseäni kielellä, tunnen itseni menevän solmuun jos yritän. Paljon helpompaa on kirjoittaa ja itseasiassa tämänkin asian Prince-Hughes ottaa esille kirjassaan. Hänen mukaansa monet aspergerit ovat löytäneet pelastuksensa kirjoittamisesta ja se tieto oli minulle aivan uutta, kuten moni muukin. Esimerkiksi se, että tic-liikkeet (joita minullakin on, lisätietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tic-liike tässä artikkelissa puhutaan paljon lapsista, mutta esiintyy aikuisillakin) ovat suhteellisen yleisiä asperger -potilailla.

Juuri omien kokemusteni vuoksi jakso jossa Prince-Hughes kertoi lapsuudestaan, kosketti minua syvästi. Tunsin samaistuvani häneen vahvasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin katsomaan omia oireitani itseni ulkopuolelta. Minun sosiaaliset ongelmani eivät olleet niin pahoja kuin kirjailijan, mutta aistiyliherkkyyteni ovat aina olleet vähintään yhtä vahvoja. Myös masentuneisuus jota Prince-Hughes on tuntenut koko ikänsä, on minullekin hyvin tuttua.

Kun päästiin Prince-Hughesin nuoruuteen, kertoi hän tulleensa rajusti koulukiusatuksi. Minua ei koskaan kiusattu niin pahasti, mutta jälleen tunsin kohtaavani ystävän, joka oli käynyt läpi sen minkä minäkin. Kuitenkin pian samaistumisen tunne katosi.

Nuoruudessaan Prince-Hughes kertoi juoneensa paljon ja olleensa alkoholista lähes riippuvainen. Jättäessään lukion kesken hänen elämänsä alkoi pyöriä suurimmaksi osaksi alkoholin ympärillä. Pian hän oli koditon ja siitä seurasi mutkien kautta strippaajan paikan hakeminen. Itse en tällaista voisi ikinä omalle kohdalleni kuvitella.

Oli erittäin mielenkiintoista lukea klubin arjesta, ihmisistä ja asiakkaista, sekä siitä miten Prince-Hughes tutustui seksiin ja koki sen. Siitä huolimatta minulla oli lukiessani hieman epämukava olo, enkä pitänyt kaikista kielikuvista ja maininnoista - niistä tuli kuvottava olo. Eikä tämä johdu niinkään siitä etten sietäisi seksuaalisuutta, kuin siitä miten asiat oli kuvittu. Minusta itsestäni alkoi tuntua likaiselta, kun luin niitä. Silti se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.

Lopultakin, jos erästä alun lyhyttä tarinaa ei lasketa mukaan, päästään gorillojen luo ja olen taas kuin lumottu. En voi laskea kirjaa käsistäni. Luen tekstiä ja annan sen soljua sieluni lävitse, hengittäen sen sanoja, juoden sen tavuja kuin makeaa vettä. Ja jälleen minä samaistun.

En tietenkään ole koskaan ollut yhteydessä gorilloihin kuten Prince-Hughes, mutta kun olin noin 7-vuotias, saimme uuden perheenjäsenen. Edesmennyt kissani käveli sisään ovestamme ja päätti, että meistä tulisi sen perhe. Se oli kulkukissa, jolla kyllä oli omistajat, mutta he eivät pitäneet kissasta huolta. Siitä tuli meidän omamme, minun emoni. Tämä kissa otti minut ja molemmat veljeni siipiensä suojaan, se rakasti meitä niin suurella voimalla, että näin sen sydämessä naarasleijonan. Se hoiti meitä äitini puolesta kuin leijonalaumassa, piti meitä silmällä kun äiti oli lepäämässä, meni kertomaan jos jokin oli hätänä. Kerran se jopa pelasti silloin parin vuoden ikäisen pikkuveljeni kyykäärmeeltä, joka olisi voinut koitua niin pienelle lapselle jopa kuolemaksi, sillä lähimpään sairaalaan oli ainakin tunnin ajomatka. Se oli sankarikissa sanan todellisessa merkityksessä ja sen lisäksi että se oli sankari pikkuveljelleni, se oli sankari myös minulle. Tämä kissa opetti minulle enemmän maailmasta ja ihmisistä, kuin yksikään lajitovereistani. Se opetti minut pitämään huolta ja rakastamaan. Aivan kuten gorillat tekivät Prince-Hughesin kohdalla.

Minä todella rakastan tätä kirjaa, huolimatta kohdista jotka inhottivat minua. Pidän Prince-Hughesin tavasta kirjoittaa ja samaistun häneen monelta eri suunnalta. Hänen oivalluksensa ja kielikuvansa kuvaavat myös minun ajatuksiani ja sen vuoksi kirjan lukeminen oli minulle tärkeä askel, vaikken niin ensin kuvitellutkaan. Lukiessani kirjaa solmut avautuivat sisälläni yksi kerrallaan ja opettivat minut hengittämään. 

Olen puhunut tässä postauksessa valtavasti itsestäni, mutta koin sen tarpeelliseksi puhueesani tästä kirjasta, sillä se liittyy minuun ajatuksissani niin saumattomalla tavalla. Jollain tapaa tämän kirjan tarina on osittain myös minun tarinani ja ehkä juuri siksi siitä tuli minulle niin tärkeä. 

Kaiken lisäksi tarinat gorilloista, jotka pitävät juuttikankaasta tekemiään hartiahuiveja, punovat koreja, ottavat hiiriä ja ötököitä lemmikeikseen ja lohduttavat ihmistä pyytämällä nojaamaan olkaansa vasten, ovat miltei enemmän kuin mitä kykenen käsittelemään. Kaikin puolin pidän tätä kirjaa hyvin kauniina, sen puutteista huolimatta.

Suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet psykologisista tai neurologisista häiriöistä, kuten juuri aspergerin syndroomasta. Se voi olla omiaan myös niille, jotka haluavat kuulla voimaannuttavia tositarinoita tai niille, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja niiden älykkyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka lähes jokaisen kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä lukea, sillä se todella auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525534200

-Shinsu

Toisten lapset - Torey Hayden

Kirjan nimi: Toisten lapset

Kirjailija: Torey Hayden

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Tositarina, kasvutarina

Tausta: Toisten lapset on kirjoitettu yllättävän vähän aikaa tapahtumien jälkeen. Neljä eri ikäistä lasta yhdistyivät luokaksi täysin sattumalta uusien lakien kiellettyä erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta lapsilta.

Suomen kustantaja: Seven (Otava)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kannen kuva: ?

Kirjaa minulle suositteli: Löysin Haydenin ensimmäisen kirjan nimeltä 'Tiikerin lapsi' äitini kirjahyllystä, neljätoistavuotiaana luin sen. Vähän aikaa tämän jälkeen olin menossa pitkän matkan bussilla, ja isäni suostui ostamaan minulle matkalukemista. Valitsin muutaman kirjan, yhtenä niistä Toisten lapset. Kuitenkin vasta vähän aikaa sitten luin sen ensimmäistä kertaa.

Takakansiteksti:

”NELJÄ KALTOIN KOHDELTUA ONGELMALASTA, NELJÄ KOSKETTAVAA SELVIYTYMISTARINAA

Pieni poika toisteli kaikuna muiden lasten puheita ja radion sääennusteita.

Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman.

Vihainen ja väkivaltainen kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi hänen isänsä.

Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.

Yhteistä heille kaikille neljälle oli se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta kasvaneet lapset kuin yhdeksi perheeksi.

Torey Hayden on koskettavista selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja kirjailija.”

Tietoja:

Torey Hayden, eli Victoria Lynn Hayden (s. 1951) on Montanassa Yhdysvalloissa syntynyt psykologi ja erityisopettaja, joka tunnetaan lapsipsykologiaa käsittelevistä kirjoistaan. Suurin osa kirjoista on tositarinoita, mutta niiden joukossa on myös monta fiktiivistä kirjaa, joita ihmiset usein päätyvät erehdyksessä luulemaan tositarinoiksi.

Hayden on tehnyt töitä niin laitoksissa, kouluissa kuin sairaaloissakin. Suurimman osan elämästään hän asui Yhdysvalloissa, mutta 90-luvun lopulla Hayden muutti Skotlantiin, meni siellä naimisiin ja sai Sheena-nimisen tyttären. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon, minkä jälkeen Hayden on asunut yksinään.

Torey Haydenin tunnetuin teos on nimeltään Tiikerin lapsi, jonka suomennoksessa yhdistyy kaksi englanninkielistä kirjaa, One Child ja sen jatko-osa The Tiger's Child .

On 1980-luku, ja Yhdysvalloissa voimaan on astunut juuri uusi laki 94-142, joka laajemmalti tunnetaan inkluusiolakina. Lain tarkoitus on lakkauttaa erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta, ja yrittää tuoda erityislapset mahdollisimman ”normaaliin” ja avoimeen ympäristöön, jotta nämä tulisivat kohdelluiksi normaaleina, ja ehkäpä sitä myötä myös kasvaisivat ”normaaleiksi”. Laki vahingoitti kovasti montaa erityislasta, joka olisi kaivannut erityistä apua ja huomiota, mutta pakotettiin mukautumaan yhteiskunnan luomaan muottiin ja kasvamaan erille ongelmistaan, jotka täten jäivät kasvamaan erillään.

Hayden on tukiopettajana koulussa, jossa on yksi vaikeasti vammaisten luokka, ja muutama erityislapsi sijoitettuna tavallisille luokille. Tukiopetuksessa hänen luonaan käy pieni seitsemänvuotias tyttö nimeltä Lori, joka eli vauvaikänsä kaksoissiskonsa Libbyn kanssa biologisilla vanhemmillaan. Tytöt saivat kokea paljon väkivaltaa, ja erään pahoinpitelyn seurauksena Lorin aivoihin joutui luunsiru, joka estää häntä oppimasta symboleita, kuten kirjaimia. Tämän vuoksi hän ei ole oppinut lukemaan, eikä konservatiivinen ja liikoja vaativa luokan opettaja auta asia lainkaan.

Pian Hayden kuulee, että erässä lähellä sijaitsevassa esikoulussa on poika nimeltä Boothie Birney. Pojan opettaja ei enää pysty pitämään poikaa hallinnssaan, ja siksi Haydenin esimies ehdottaakin, että hän ottaisi pojan luokseen iltapäiviksi. Boo on kaunis lapsi, poika joka elää omassa maailmassaan. Vääntelee käsiään, toistaa joskus kauan sitten kuulemiaan keskusteluja ja joka yritetään väkisin saada sulautumaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Boosta Hayden saa luokkansa ensimmäisen oppilaan ja pian Lori, joka ei enää kestä opettajansa tylytystä, liittyy seuraan. Haydenin luokka on saanut alkunsa.

Luokan kolmas oppilas toimitetaan paikalle yllättäen. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta Tomasosta Hayden kuulee melkeimpä vasta ovea avatessaan. Väkivaltainen, vihainen, pahasuinen Tomaso, joka näki äitipuolensa murhaavan isänsä ja isoveljensä. Tomason saapumisen jälkeen joutuu Hayden juoksemaan sekä omaan maailmaansa pudonneen Boon, lukemista epätoivoisesti opettelevan Lorin, että aggressiivisia kohtauksia saavan Tomason perässä. Luokka kuitenkin palaa pikkuhiljaa takaisin raiteilleen.

Viimeisenä, muita myömemmin, saapuu luokalle 12-vuotias Claudia. Yksi rakkaudetta elävän perheen tyttäristä, joka lähti etsimään rakkautta vääriltä poluilta. Claudialla oli 15-vuotias poikaystävä Randy, jonka kanssa tyttö makasi yhden kerran. Ja sen seurauksena hän tuli raskaaksi. Kun raskaana olevalle lapselle ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, hänet laitettiin Haydenin erityisluokalle siihen asti, että lapsi syntyisi. Sitten tyttö palaisi takaisin katoliseen kouluunsa (josta häntä ei oikeasti ymmärtääkseni erotettu, vaikka takakansitekstissä niin lukeekin).

Omat mielipiteet:

Tarina joka herättää myötätuntoa, surua, vihaa ja suurta rakkautta näitä neljää tuntematonta lasta kohtaan, joista kirja kertoo. Itkin taas, se kai ei ole ihmekään, kun Haydenin kirjat tunnetaan. Eikä kirjan luettuani itkusta meinannut tulla loppua sitten millään. Se oli sinänsä ikävää, sillä luin kirjan loppuun keskellä yötä, ja olisi ollut mukavampi nukkua kun itkeä yksin pimeässä huoneessa kirjaa halaten. En voi olla ainoa, jossa tekstit, sanat ja kertomukset aiheuttavat näin suuria tunteita, olivat sitten tosia tahi eivät!

Olen lukenut tähän mennessä neljä Haydenin kirjaa; Tiikerin lapsi, Aavetyttö, Hiljaisuuden lapset ja tämä kyseinen Toisten lapset. Ja viimeksi mainittu on näistä lempikirjani Haydeniltä. Lapset joista kirjassa kerrotaan, ovat persoonallisia ja rakastettavia, pohjimmiltaan hyviä ja kauniita (en tosin usko oikeaan pahuuteenkaan), vaikka hetki jona lapsiin kirjassa tutustutaan ei olisikaan antoisin. Lasten pienet oivallukset, ilonaiheet, hetket keskenään ja opettajan kanssa, viisaus ja keskenäinen ystävyys, ovat kaikki kaunista ja liikuttavaa luettavaa. Sääliä kirja ei kuitenkaan herätä, ja siitä olen iloinen. Sen ei ole tarkoitus pumpata shokkipisteitä hurjilla tarinoilla, vaan kertoa oikea ja todellinen tarina pienistä taistelijasieluista. Sillä nämä lapset eivät koskaan luovuta, on hetkiä, jolloin se olisi lähellä, mutta jokainen lapsista nousee ja päättää jatkaa taisteluaan. Ja Torey Hayden auttaa heitä tässä ehkä epätoivoisessakin yrityksessä.

Suurimman palan sydäntäni vei 10-vuotias poika, Tomaso. Vihainen lapsi, joka yrittää pitää kaikki poissa lähettyviltään haukkumalla ja pelottelemalla, mutta kertoo silti suruntäyteisiä tarinoita isästään kuin tämä olisi elossa, vaikka tietää tuon kuolleen. Tomason tarinaan liittyvää lapsityötä ja ruumiillisten voimien hyväksikäyttöä alkaa myös miettiä, sillä Tomason tarina on paljon moniuloitteisempi kuin osaisi olettaa. Poika on todellinen tuulihaukan lapsi, villi ja vapaa, mutta sydämessään rakastava ja välittävä. Jos tämä ei tule selväksi jo Tomason ja Lorin syvästä ystävyydestä, myöhäisintään pojan umpikultainen sydän paljastuu viimeisillä sivuilla, kun Hayden kertoo lukeneensa lehtiartikkelin, joka kertoi Tomasosta. Jos joku haluaa lukea kirjan kokonaisuudessa ja kuulla vasta sitten mitä Tomaso teki päästäkseen lehteen, en kerro tässä mistä artikkeli kertoo.

Miltei yhtä paljon rakastin myös Loria ja Boota. Lorin ongelmat koulun ja opettajien kanssa nimittäin ovat minullekin harvinaisen tuttuja. Ongelmani ei ole koskaan ollut yhtä suuri kuin Lorilla, mutta opettajien jopa vihamielinen asenne ja halu lytistää samaan muottiin muiden kanssa on tuntunut pahalta ja kuristavalta. Tämän vuoksi vihasin koulua jo lapsena, luokanopettajani (ja muutaman muunkin) kestäminen päivästä toiseen oli silkkaa kidutusta. Siksi Lorin sinnikkyys ja sitkeys kosketti syvästi, ja koko kirjan ajan minua vaivasi suuri halu halata tyttöä lujasti ja sanoa, että kaikki käy vielä parhain päin.

Boo taas, pieni autistipoika, on oma lukunsa. Minulla on aspergerin syndrooma, yksi autismin kirjon lievemmistä muodoista ( Jos kiinnostaa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4 ) ja siksi pystyin lukiessani ymmärtämään joitain Boon vaikeuksia. Lapsena olin usein omaan maailmaani sulkeutuneena, saatoin tehdä monia tunteja asioita, jotka toisten ihmisten (lastenkin) mielestä vaikuttivat järjettömiltä. Esimerkiksi kaivaa kuoppaa pihan perälle, rakentaa yhtä ja samaa palikkajonoa huoneesta toiseen, tuijottaa valuvaa vettä tai solmia yhteen jokaisen löytämäni langanpätkän pitkäksi hihnaksi. Nykyään tämä on minulle paljon harvinaisempaa, mutta vähän samanlainen efekti saattaa tulla esille esimerkiksi kirjoittaessa tai maalatessa. Asperger on paljon autismia lievempi, mutta niissä on paljon samoja piirteitä. Siksi koin samaistuvani myös Boohun.

Claudia jäi paljon kaukaisemmaksi hahmoksi suureksi osaksi siksi, että hän melkolailla oli sivussa oman ujoutensakin vuoksi. Boohun Claudia kiintyi syvästi ja hoivasi poikaa mielellään, mutta muuten joitain keskustelukohtia lukuun ottamatta hänestä ei oikein saanut otetta. Voi olla, että kirjoittaessaan Hayden on tehnyt päätöksen jättää Claudian vähän enemmän syrjään, mutta mahdollista on myös, että materiaalia oli vain paljon vähemmän kuin muista. Kuva Claudiasta on kuitenkin suureksi osaksi positiivinen.

Hayden kertoo kirjoittaessaan kauniin ajatuksen. Kaikkihan tietävät vaihdokkaat, keijun tai peikon viemän ihmisvauvan, jonka tilalle on laitettu keiju- tai peikkovauva. Kirjoittaessaan autisteista, Hayden kertoo pistäneensä merkille näiden lapsien kauneuden. Hänen opettamansa autistit ovat aina olleet pieniä, usein siroja lapsia, joilla on unelmoivat sumeat silmät ja erityispiirteitä, kuten uskomattoman kauniit hiukset tai kasvojen luusto. Kauneus on salaperäistä ja salaperäisyys kevyttä, kuin pelkkä kosketus saisi sen katoamaan. Ja Hayden kertoo kuinka ”parantuessaan” osa autistien kauneudesta katoaa, eikä ikinä palaa takaisin. Se tietynlainen salaperäisyys, joka omaan maailmaan sulkeutuneesta ihmisestä kuvastuu.

Ehkä nämä lapset ovatkin vaihdokkaita? Keijulapsia, jotka on tuotu ihmisten tilalle. Me emme koskaan voi ymmärtää heitä täysin, sillä he eivät ole samanlaisia kuin me, eikä heitä pitäisi siihen pakottaakaan.

Jottei kenellekään käy epäselväksi, tämä ei ole Torey Haydenin millään tapaa todellinen teoria, vain pelkkä pienen ihmisen ajatusleikki, joka ainakin minun mielestäni on hyvin kaunis ja tietyllä tapaa oivaltava. Kirjan luettuani jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa, ja yhä edelleen se välillä ilmestyy mieleeni. Ja myös ne sanat, mitä äitini on sanonut minusta, kun olin omaan maailmaani kadonnut pieni lapsi. Minussa oli kuulemani mukaan jotain ääretöntä suloutta ja eleganttiutta, jollaista hän ei ollut nähnyt kellään muulla lapsella. Jokainen liike, hiusten pyyhkäisy kasvoilta, katseen kääntäminen, jokainen jotain unenomaisen kaunista. Muissa lapsissaan äitini ei ole samanlaista suloa havainnut, ja tunnen, että kasvaessani ”normaalimmaksi” ihmiseksi tämä on kadonnut. Ymmärrän siis Haydenin ajatusmaailmaa omaltakin kohdaltani, muistoistani, ja myös pelkkiä vanhoja valokuvia katsellessani.

Jos palaamme vielä kirjaan ja sen tekniikkaan, täytyy sanoa, ettei Hayden ole millään tapaa teknisesti taitavimmasta päästä. Teksti on kuitenkin mukavaa luettavaa, eikä lainkaan tökkivää. Paikoitellen tosin tylsähköä, mutta se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi, kun kyseessä on tarina oikeasti olemassa olleista/olevista ihmisistä.

Haydenin tyyli on tyydyttävän suora ja rehellinen, hän kertoo kainostelematta omista virheistään ja kertoo miten on niitä jälkeenpäin katunut. Myöskään lasten käytöstä ei ole kaunisteltu, vaan siitä puhutaan järkevästi mutta suoraan, salailematta.

Pidän itseasiassa paljon enemmän Toisten lapset -kirjan tyylistä, kuin myöhempien Haydenin teosten. Se on jollain tapaa puhtaampi. Romaani valoittaa lasten tarinaa siinä missä Haydenin omaakin elämää ja ajatuksia, mutta siitä huolimatta kaikki sopii puhtaasti yhteen eikä ristiriitoja esiinny. Myöhemmissä kirjoissa tuntuu, ettei samanlainen saumaton yhdistyminen onnistu niin hyvin. Voihan se olla vain oma mielikuvanikin, mutta tältä lukiessa on tuntunut.

Torey Hayden ei ehkä kirjailijana ole kirkkain tähti, mutta ihmisenä, opettajana ja psykologina hän tuntuu todella rakastavan auttamiaan lapsia, ja tekevän kaikkensa heidän vuokseen. Se korvaa kaikki tekniikan puutteet, ja täytyyhän sitä ymmärtää, ettei kirjailija kuitenkaan ole ollut tietääkseni ikinä Haydenin päätyö tai kirjoittaminen suurimpia intohimoja, ja siksikin puutteet lienee parasta antaa anteeksi.

Suosittelen kirjaa jokaiselle psykologiasta, tositarinoista tai lapsista kiinnostuneelle, tai kenelle vain, jota kiinnostaa miettimään pistävä, kaunis ja surullinenkin tarina, jonka sisältämät toivon ja puhtaan ilon pilkahdukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9511216201

-Shinsu

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien

Kirjan nimi: Taru Sormusten Herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)

Kirjailija: J. R. R. Tolkien

Julkaisuvuosi: 1954-1955

Genre: Fantasia, satu

Tausta: Taru Sormusten Herrasta -trilogia (itse omistan sen kolmessa niteessä, siksi tottunut trilogiaksi kutsumaan) on jatko-osa Tolkienin lapsille suunnatulle Hobitti -kirjalle. Siinä on tunnistettavissa helposti kelttiläinen ja kreikkalainen mytologia, kuten myös skandinaavinen ja jopa Suomalainen mytologia, sillä ajatuksia kirjaansa Tolkien sai Kalevalasta.

Suomen kustantaja: WSOY

Suomennos: Kersti Juva, Eila Pennanen, Panu Pekkanen

Kannen kuva: Matti Louhi

Kirjaa minulle suositteli: Isäni työnsi lopulta kirjan käteen kun olin 12-vuotias, vaikka paljon aiemmin olin sarjasta kuullut (elokuvia en katsonut ennen kirjojen lukemista).

Takakansitekstit:

""Halusin käydä käsiksi todella pitkään tarinaan, joka säilyttäisi lukijan mielenkiinnon, huvittaisi häntä, ilahduttaisi häntä ja kukaties paikoitellen myös jännittäisi ja syvästi liikuttaisi." 

Näin kertoo hollantilaissyntyinen Oxfordin yliopistossa opettanut professori J.R.R. Tolkien teoksensa syntyvaiheista. Ja kuinka kävi?

Taru sormusten herrasta on kaikenikäisten klassikko tulvillaan seikkailua, jännitystä, huumoria.

Tekijän syvällinen varhaiskeski-ajan kirjallisuuden ja taruston tuntemus sekä valtaisa mielikuvitus kantavat kuin tuuli viestiä ajalta, jolloin ihmisen ajatuksia välittivät kirjoitetun sanan sijasta laulu ja taru, suullinen kansanperinne. Ja se viesti on juuri meidän ajallemme. Taru sormusten herrasta sijoittuu omaan maailmaansa Keski-Maahan ja sen romanttiseen muinaisuuteen, jolloin siellä asui uljaita haltioita, miehuullisia ihmisiä ja sitkeitä kääpiöitä - sekä hobitteja. Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokia, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, velttojakin, mutta pohjimmiltaan sisukasta lajia.

Kun maailman mahtavien silmät ovat muualla, joutuvat pienet ja hiljaiset tekemään sankaritöitä."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Sormuksen ritarit sen ensimmäinen osa. Siinä kerrotaan miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähtee epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kaksi tornia sen toinen osa. Ensimmäisessä osassa Sormuksen ritarit kerrottiin miten hobitti Frodo Reppuli sai haltuunsa salaperäisen näkymättömäksi tekevän sormuksen ja miten hän lähti epätoivoiselle matkalle saadakseen sen tuhotuksi. Nyt saamme kuulla miten sormusten sota syttyy ja miten Frodon matka jatkuu."

"Taru sormusten herrasta on trilogia, Kuninkaan paluu sen kolmas, viimeinen osa. Nyt saamme kuulla viimeisestä puolustuksesta Varjoa vastaan sekä siitä miten Sormuksen viejän tehtävä päättyy."

Tietoja:

John Ronald Reuel Tolkien (s. 1982) oli englantilainen Fiologi, joka syntyi esikoisena perheelleen Bloemfonteinissa, Etelä-Afrikassa. Tolkien rakastui tulevaan vaimoonsa Edithiin 16-vuotiaana, ja he menivät naimisiin kun Tolkien oli 21-vuotias. Myöhemmin he saivat neljä lasta.

J.R.R. Tolkienia pidetään yleisesti fantasiakirjallisuuden isänä, vaikka hän ei ollut alallaan ensimmäinen. Tolkien loi Keski-Maan, harvinaisen yksityiskohtaisen fantasiamaailman, jolla on oma maantiede, historia, ja jonka kansoilla omat uskomuksensa ja elämänkatsomuksensa. Hänen kirjojensa suosio ei ole laskenut, vaan niistä otetaan yhä uusia painoksia. Taru sormusten herran kolmesta osasta on jokaisesta tehty elokuva. Tällä hetkellä (v. 2013) TSH:ta edeltävästä Hobitti - sinne ja takaisin -kirjasta tehtävistä kolmesta elokuvasta on julkaistu ensimmäinen.

Tolkien kuoli vuonna 1973, 81 vuoden iässä, hänet on haudattu Oxfordiin vaimonsa viereen. Tolkienin hautakivessä lukee Beren ja hänen kaksi vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa hautakivessä Lúthien, sillä Berenin ja Lúthienin tarinaan Tolkien sai inspiraation rakkaudestaan vaimoaan kohtaan.

Tämä on luultavasti kaikille tuttua kauraa, mutta kerrotaanpa nyt sitten kuitenkin! Tarinan päähenkilö on Frodo Reppuli (alk. Frodo Baggins), Konnussa (alk. Shire) asuva yksinkertainen nuori hobitti, joka lapsuutensa jälkeen ei ole suuremmin seikkailuista haaveillut. Hän asuu kahden setänsä Bilbo Reppulin kanssa, joka sadantenayhtenätoista syntymäpäivänään päättää kadota, jotta pääsisi vielä kerran näkemään nuorempana kokemiensa seikkailujen maisemia. Perinnöksi Frodolle hän jättää kaiken omaisuutensa (matkatavaroita lukuun ottamatta), joukossa mukana myös vanha kultainen sormus.

Pian selviää, ettei sormus olekaan mikään tavallinen hely, sen lisäksi että se voi muuttaa kantajansa näkymättömäksi, sillä on muitakin pahuuden kykyjä. Sormuksen nimittäin takoi aikanaan itse Sauron, Musta Ruhtinas, Keski-Maan (alk. Middle-earth) sortaja.

Velho Gandalf Harmaa (alk. Gandalf the Grey) lähettää Frodon ystäviensä Sam Gamgin (alk. Sam Gamgee), Peregrin 'Pippin' Tukin sekä Meriadoc 'Merri' Rankkibukin (alk. Peregrin Took ja Meriadoc Brandybuck) kanssa kohti Rivendelliä, viimeistä kotoa, missä asuu haltiaruhtinas Elrond. Rivendellissä kokoontuvat eri maiden kuninkaalliset ja viisaat sopimaan, mitä sormukselle kuuluisi tehdä.

Näin kokoontuu sormuksen saattue, johon aiemmin mainittujen hobittien ja Gandalf Harmaan lisäksi kuuluu Konkari, etelässä ja idässä sijaitsevan Gondorin kruununperijä, oikealta nimeltään Aragorn, johon hobitit tutustuivat jo ennemmin matkallaan. Hänen lisäkseen matkalle pääsee myös Gondorin käskynhaltijan poika Boromir, Synkmetsän haltiavaltakunnan prinssi Legolas Viherlehti (alk. Greenleaf) ja Ereborin kääpiövaltakunnan kääpiö Gimli. Heidän tehtävänsä on yhdessä viedä sormus Mordoriin, ainoaan paikkaan, missä sormuksen voi tuhota Tuomiovuoren (alk. Mount Doom) laavassa. Lopussa vastuu sormuksen perille pääsemisestä on kuitenkin yksin Frodolla.

Omat mielipiteet:

Päätin pidemmän tauon vuoksi kirjoittaa jostain rakkaasta ja tutusta. Niinpä päädyin Taru Sormusten Herrasta -sarjaan, joka on minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä ja rakas. Pidän elokuvistakin, mutta eivät ne vedä millään tasolla vertoja kirjoille.

TSH on yksi niistä kirjoista, jotka jakavat mielipiteet äärimmäisen rajusti. Toisten mielestä se on kauneinta mitä lukea saattaa, toisten mielestä äärimmäisen tylsää ja aivan liian hidastempoista. Noh, kestäähän se noin sata sivua, että Frodo vihdoin pääsee Konnusta lähtemään, mutta itse en ole sitä koskaan tylsäksi kokenut. Piippukessunkin historia on mielestäni mielenkiintoista. Tietenkin tämä saattaa juontaa juurensa siihen, että olen itse ollut pienestä pitäen omien maailmojen ja tarinoiden luoja. Jo pikkulapsena keksin lapsuudenystäväni kanssa kaksi erittäin yksityiskohtaista maailmaa, tahmatassujen maailman ja pikkunallejen maailman. Kaikki rotuja, ruokavalioita, uskontoja, taiteita... kaikkea myöten, oltiin suunniteltu pienimpään piirtoon. Siksi minua kiinnostaa Tolkienin tarinan pienimmätkin yksityiskohdat – myös se piippukessu – se että joku muukin on halunnut luoda maailman jossa on kaikki.

Rakastin TSH:ta jo ensimmäisellä lukukerralla kaksitoistavuotiaana, mutta jostain syystä minä, joka en silloinkaan pelännyt yhtäkään kauhuleffaa, pelkäsin Kuninkaan paluun synkkää tunnelmaa. Ahdistuin valtavasti siitä miten paljon kuolemaa ja synkkiä hetkiä kirjassa oli, etten lopulta pystynyt lukemaan sitä loppuun.

Vasta vanhemmalla iällä uskaltauduin taas yrittämään. Sillä kertaa itkusta ei tullut loppua, mutta tällä kertaa siksi, että lukemani teksti oli niin kaunista. Kaikki kuvailuista hahmoihin jotain sellaista, mitä lukiessani itken itkemästä päästyäni – yhä edelleen.

Olen erittäin herkkä, se on totta. Itken melkein jokaista kirjaa lukiessani, enkä oikeastaan edes häpeä sitä. Jos minua itkettää, itken. En pelkää näyttää tunteitani, taiteilijaperheessä olen oppinut, että tunteet ovat vain hyvästä. Aina kun puhun isäni kanssa tunteista ja herkkyydestä, hän sanoo, että se on yksi parhaista puolistani. Se mahdollistaa minulle taiteilijan uran, sillä kirjailijaksi ryhtyminen on yhäkin suurin ja rakkain unelmani. TSH kuitenkin herättää jotain niin syvää, melkein alkukantaista herkkyyttä ja tunnetta, etten itsekään tunne tai ymmärrä sitä. Tekstin soljuvuus ja kauneus, mielikuville rakennettu kerronta ja hahmojen inhimillisesti kirjoitettu urheus on jotain, mitä en pysty suodattamaan ilman kyyneliä.

Eniten sydäntäni olen antanut Rohanille ja sen prinssille Eomerille. Eomer, Rohanin valkean neidon Eowynin veli, on hahmo joka liian usein unohdetaan. Ylväs, rohkea, oikeamielinen ja hyvä Eomer on hahmona kaunis, uskomaton. Pidän monista muistakin hahmoista, mutta Eomer Eomundinpoika on yksi rakkaimmista fiktiivisistä hahmoistani kaikista lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista.

Rohan, hevosten valtakunta, on minun ja monien muidenkin mielestä pohjoismaat, varsinkin Suomi. Pitkiä vaaleahiuksisia ylpeitä miehiä ja naisia, jotka ovat valmiita tekemään oikein tilanteessa kuin tilanteessa. Ulospäin näyttävät kasvot epäileviltä ja torjuvilta, mutta sydämessä on läsnä oikeamielisyys ja urheus. Hevosetkin täsmäävät Suomeen, onhan meillä suhteellisen suurikokoinen, varmajalkainen, pitkäikäinen ja viisas suomenhevonen (on myös pieniä suomenhevosia, joita kutsutaan myös suomenponeiksi. Suurimmillaan suomenhevonen voi kuitenkin olla säältään yli 160cm). Rohanin historiaan olen tutustunut kaikista eniten, ja sen koen eniten omaksi "kodikseni".

Monessa tarinassa minua häiritsee mustavalkoisuus, se että paha on vain paha, hyvä vain hyvä. Samanlainen jaottelu näkyy vahvana myös TSH:ssa suureksi osaksi Tolkienin konservatiivisuuden vuoksi. Näissä kirjoissa se kuitenkaan ei tunnu huonolta, sillä TSH on satu siinä missä fantasiatarinakin. Toisaalta esimerkiksi Silmarillionissa selitetään tarkemmin Sauronin historiaa, joka osittain selittää hänen pahuuttaan. Sekin vähentää ärsyyntyneisyyttäni mustavalkoisuudesta.

Haluaisin kovasti keksiä jotain kritiikkiä tai pahaa sanottavaa, sillä yleisesti ottaen pyrin myös katsomaan rakastamiani kirjoja rakkauteni ulkopuolelta. Ehkä sitten pitäisi sanoa se hidas eteneminen, joka tosin minua ei ole missään vaiheessa häirinnyt. Kaikki sotasuunnitelmat, tarinat, historialliset kertomukset... Kaikki ne ovat kiinnostaneet.

Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa mitään selvää, koetin lukea sen pariin otteeseen uudestaan, mutta TSH:n ajatteleminenkin herättää minussa niin suuria tunteita, etten tiedä monesta lukukerrasta huolimatta millaista tekstiä sain aikaan.

Suosittelisin TSH:ta ihan jokaiselle, koska mielestäni sen lukeminen kuuluu melkolailla yleissivistykseen. Erityisesti tietenkin niille, jotka pitävät fantasiasta tai Tolkienin muista teoksista (en kyllä tunne ketään, joka olisi lukenut muita, muttei TSH:ta! Paitsi tietenkin Hobitin).

Kirjoitin vähän aikaa sitten, että kirjoittaisin pian uuden tekstin. Siitä on nyt pari kuukautta. Ensin oma kuntoni oli sellainen, ettei kirjoittaminen onnistunut, ja seuraavaksi tietokoneeni meni uudestaan rikki. Siksi siis entisestäänkin pidentynyt tauko. Nyt pyrin kirjoittamaan taas entiseen malliin!

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510333379

-Shinsu

Muutaman kuukauden poissaolo

En ole nyt muutamaan kuukauteen kirjoittanut tänne yhtään tekstiä, koska tietokoneeni meni rikki. Se tulee kuitenkin nyt lähipäivinä takaisin Ruotsista, joten pitäisi taas päästä jatkamaan blogia kuten ennenkin. Saatan kirjoittaa tauon jälkeisen ensimmäisen tekstin jostain vähän helpommasta kohteesta, josta on enempi sanottavaa (=tunnetumpi kirja), verestääkseni vähän tätä kirjoitussuuntaa näin pitkän tauon jälkeen :---D
Toivottavasti täällä on vielä joku lukijoista jaksanut odottaa, ja edelleen viitsii seurailla mitä täällä kirjoittelen :)

-Shinsu

Suuri lammasseikkailu - Haruki Murakami

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu

Kirjailija: Haruki Murakami

Julkaisuvuosi: 1981

Genre: Fantasia

Tausta: Suuri lammasseikkailu oli japanilaisen Haruki Murakamin läpimurtoteos. Kirjassa ei kerrota yhdenkään hahmon oikeaa nimeä

Suomen kustantaja: Tammi

Suomennos: Leena Tamminen

Kannen kuva: Laura Lyytinen

Kirjaa minulle suositteli: Isäni, jonka kirjahyllystä kitja löytyi. Nyt minulla on oma kappaleeni

Takakansiteksti:

”Tarinan kertoja, minä ilman nimeä, on tavallinen tokiolaiskaveri, 30-vuotias käännös- ja mainostoimiston osakas, keskivertoa älykkäämpi, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Odottamatta hänen tylsään elämäänsä ilmaantuu nuori nainen, jolla on niin ihmeelliser korvat, että kun hän paljastaa ne, kaikki ympärillä vaikenevat. Ja tämä nuori nainen osaa ennustaa, että kertoja joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Siitä alkaa suuri lammasseikkailu, joka vie Hokkaidon jylhille lumisille vuorille, keskelle yksinäisyyttä ja mystisiä kokemuksia, odottamattomia oivalluksia ja paljastuksia. Murakamin läpimurtoteos on mielikuvituksen juhlaa, ilkikurinen, jännittävä ja lumoava tarina joka ei helpolla unohdu.”

Tietoja:

Haruki Murakami (s. 1949) on japanilainen Kiotossa syntynyt kirjailija, jolta on ilmestynyt niin novelleja, romaaneja, kuin tietokirjojakin. Hänen tekstejään on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle, ja jo pelkästään Japanissa niistä otetaan miljoonapainoksia. Murakami on Japanissa erityisesti nuoten lukijoiden suosikki, sillä hän yhdistää länsimaisia vaikutteita japanilaiseen surrealismiin. Tuloksena on unohtumattomia fantasiaseikkailuja, kauniita romansseja ja elämän kestävää ystävyyttä kovin erilaisten ihmisten välillä. Murakami on asunut myös Yhdysvalloissa jonkin aikaa.

Päähenkilö, eli 'minä' on normaali japanilainen kolmikymppinen mies. Hyväkäytöksinen, realistinen, lempeä, ystävällinen, komeahko. Ei koe elämäänsä mitenkään erityisen tärkeäksi, vaan ajattelee sen vain olevan elämä muiden joukossa. Elää elämisen vuoksi, eikä näe tulevaisuudessaan mitään sen suurempaa elämänlaadun kasvua. On kuitenkin aivan tyytyväinen yksinkertaiseen elämäänsä. Hänellä on kissa jolla ei ole nimeä.

Naispäähenkilö, eli 'tyttöystävä', on nainen jolla on äärimmäisen kauniit korvat. Sen vuoksi hän pitää hiuksiaan aina vapaana kasvojen sivuilla, sillä ei pidä ylimääräisistä katseista. Kun hän pitää korviaan omien sanojensa mukaan 'suljettuina', ne ovat vain kauniit. Kun hän vapauttaa korvaansa, ne ovat niin uskomattomat, että kuka vain antaisi toisen kätensä saadakseen katsoa niitä hieman kauemmin. Hän on spontaani, optimistinen ja helposti rakastettava, mutta korviaan lukuun ottamatta vian tavallisen näköinen.

Päähenkilön vanha ystävä, lempi- ja kutsumanimeltään Rotta, on saman ikäinen kuin päähenkilö. Jo vuosia sitten hän katosi kenellekään mitään kertomatta, ja on liikkunut ympäri Japania asettumatta minnekään pitkäksi aikaa, kuin karkumatkalla. Hän on ottanut vanhoista ystävistä yhteyttä vain päähenkilöön muutamien kirjeiden kautta.

Erästä tarinan aikana tavattavaa miestä kutsutaan Lammasprofessoriksi, sillä aikoinaan hän tutki lampaita ja piti niistä huolta.

Muita hahmoja ovat ainakin 'Outo mies', 'Pomo', 'Yhtiökumppani', 'Hotellivirkailija', 'Autokuski' ja 'Lammasmies'.

Omat mielipiteet:

”Tällaista hilpeää ja älyllistä kirjallisuutta nykymaailmassa tarvitaan.”

Näin kirjoitti Jarmo Papinniemi Demarista (lukee myös ainakin keltaisen pokkarin takakannessa). Teksti on lyhyt, mutta ytimekäs ja todellinen. En voisi olla enemmän samaa mieltä.

Murakamin kirjoitukset ovat aina oivaltavia, kauniita, harvinaisen älykkäitä ja pysäyttäviä. Ne saavat miettimään ja herättävät halun kirjoittamiseen, omien tarinoiden ja tekstien luomiseen. Murakamin uskomaton mielikuvitus näkyy kirjoissa, ja lähentelee välillä järjettömyyttä. Kuitenkin jokainen järjettömyys on järjettömyydessään järkevä. Kaikki istuu tarinaan kuin valettua, eikä mitään ylimääräistä tunnu olevan, vaikkeivat kaikki tapahtumat pakollisia tarinan kannalta olekaan. Teksti on yhtenäistä, helppolukuista ja suoraa.

Murakami koskettaa teksteillään ihmismielen kaikkein syvimpiä ja suurimpia tunteita, herättää ne, ja jättää elämään. Niiden tunteiden hautaaminen uudestaan on vaikeaa, ja siksi kirjat jäävätkin mietityttämään pitkäksi aikaa. Omassa tapauksessani yhden kirjan miettimisessä saattaa kulua viikkoja. Miksi niin kävi? Mitä tapahtui? Miten mikäkin asia liittyikään tarinaan? Miten itse olisin toiminut? Miksi juuri jokin tietty kohta herätti niin voimakkaita tunteita? Miksi hahmot toimivat kuten toimivat? Tarina piirtää mieleen kuvia ja ajatuksia, jotka saattavat nousta mieleen uudestaan pitkänkin ajan kuluttua.

Minulle jokainen Murakamin kirja on uusi elämys, enkä voi olla rakastamatta niitä äärettömän paljon. Arvostan suuresti herra Murakamia ja hänen työtään. Sillä vaikka kirjojen kirjoittaminen ei ehkä ole näkyvä tapa vaikuttaa maailmaan, se on silti tapa vaikuttaa. Minulle Murakamin kirjat merkitsevät maailman ihmeellisyyden näkemistä. Sairastan vaikeaa masennusta sekä muita mielenterveysongelmia, ja liian usein koko maailma tuntuu pahalta ja harmaalta, siltä että se sisältää pelkkää vihaa ja surua. Aina kun luen Murakameja, saan tietää, että se on vain masennuksen aiheuttama harhakuva. Maailma on täynnä ihmeitä, värejä ja taikaa, jota tavallisen harmaassa arjessa ei vain välttämättä huomaa. Murakami osaa kauniin sanoin kertoa maailman pienistä ihmeistä ja arjen taiasta.

Pakko myöntää että tätä tekstiä kirjoittaessa herkistyin niin kovasti että aloin itkeä. Kirjat, tekstit ja sanat herättävät minussa erittäin suuria tunteita, enkä ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään hieman vakavampia aiheita käsittelevää kirjaa purskahtamatta itkuun vähintään yhdessä kohtaa. Murakami koskettaa minua erityisen syvästi, ja siksi hänestä kertominen ja kirjoittaminen tuntuu tärkeältä ja tietyllä tapaa suurelta asialta.

Yksi suurimmista unelmistani on tavata herra Murakami ja jutella hänen kanssaan kirjoista, tarinoista, mielikuvituksesta ja tunteista, sekä niiden ilmaisemisesta sanoin. Vastassa saattaisi olla pieni kieliongelma surkean kielipääni takia (kuten mainitsin, Murakami on asunut Yhdysvalloissa, joten häneltä sujuu englanti hyvin), mutta keskustelu olisi varmasti mielenkiintoinen.

–

Haluaisin sanoa tästä kirjasta kovin paljon, mutta asioiden ja tunteiden saattaminen sanoiksi tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä se johtuu päänsärystä ja siitä että tällä hetkellä kello on melkein kolme. Noh, sanon kuitenkin ensimmäisen asian; rakastan lampaita. Ne ovat lempeitä, kilttejä ja suloisia otuksia. Kun olin pieni kävimme silloin tällöin Joensuussa äitini ystävän lammastilalla, missä aina lampaiden laitumella ollessani ne kaikki lähtivät juoksemaan perässäni. Olen ain ollut hyvä eläinten kanssa, myös lampaiden.

Kirjan nimi veti puoleensa, kun isä sitä luettavakseni ehdotti, se on hauska ja tuo mieleen lasten saturomaanit. Nimi on myös tietyllä tapaa hämäävä, eikä romaania pidä aliarvioida sen perusteella. Suuri lammasseikkailu on nimittäin erittäin filosofinen tarina, joka puhuttelee lukijoita päästä päähän. Kaikki kirjassa käytävä taistelu on henkistä, omien rajojen ja mielen pohjien tutkimista, ja uusien puolien löytämistä itsestä. 

Murakamin kirjoissa on usein melko paljon seksikohtauksia, tai ylipäätään seksin mainitsemista. Se on kuitenkin kuvattu yleensä melko elegantisti ja kauniistikin.

Kirjan naispäähenkilö on mielestäni erityisen pidettävä hahmo. Hänen positiivisuutensa ja halunsa tukea päähenkilöä on ihailtavaa, ja hänestä lukiessa haluaisin itse olla samanlainen. Olenkin luonteeltani melko positiivinen ja optimistinen, mutta hahmon elämäniloisuus on jotain mitä en omista. Pidin myös päähenkilöstä, hänen rauhallisesta suhtautumisestaan maailmaan ja ongelmiin joita hän kohtaa.

Yksi erityisen ihanista sivuhahmoista oli autokuski, joka nimesi päähenkilön nimettömän kissan, ja antoi päähenkilölle Jumalan puhelinnumeron. Suuressa lammasseikkailussa ei kuitenkaan ollut yhtäkään hahmoa, josta en olisi jollain tasolla pitänyt. Kaikista hahmoista ei kerrottu paljoa, mutta he tuntuivat siitä huolimatta aidoilta ja monirakenteisilta. Harva kirjailija osaa kirjoittaa tällä tapaa, vaan kaikki ne hahmot joista ei kerrota paljoa, jäävät ohuiksi ja mitäänsanomattomiksi. Murakamilla kuitenkin on taito hallussaan.

Tekstistä huomaa kyllä, että se on Murakamin ensimmäisiä teoksia. Esimerkiksi Murakamin Kafka rannalla -kirjassa on hieman kehittyneempää tekstiä. Se ei kuitenkaan tee kirjasta huonoa, vaan eri tavalla ihanan. Mielestäni on hienoa lukea lempikirjailijoideni (joihin herra Murakami ehdottomasti kuuluu) ensimmäisiä romaaneja, sillä niistä näkee miten kirjoittaja on aloittanut ja päässyt vauhtiin. Parasta on nähdä edistys, se miten teksti on muuttunut kokoajan sujuvammaksi, kuvailu kauniimmaksi. Siinä on jotain nostalgista, se näyttää ja todistaa sen, että kirjailijakin on loppujen lopuksi vain tavallinen ihminen, joka on joskus aloittanut yksinkertaisimmalla tavalla, ja opetellut kaiken. Ja se todistaa myös sen elämän tosiasian, että tekemällä oppii, kukaan ei ole seppä syntyessään.

Murakamilla on kuitenkin alusta asti ollut uskomaton taito kirjoittaa fantasiaromaaneista erittäin aidonoloisia, niitä lukiessa alkaa uskoa, että jotain sen tapaista voisi oikeasti tapahtua. Kirja on myös todella hauska, ja sitä lukiessa tulin nauraneeksi useasti. Rakastan kirjan lukujen nimiä (esim.Valaan siitin ja kolmen toimen nainen).

Suosittelisin kirjaa kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille, fantasiasta ja kevyestä filosofiasta pitäville, sekä tietenkin niille, jotka pitävät lampaista.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9513151131

-Shinsu