Kirjan nimi: Hämähäkkijumala
Kirjailija: Neil Gaiman
Julkaisuvuosi:
2005
Genre: Fantasia, jännitys
Tausta: Hämähäkkijumalassa
Gaiman palaa käsittelemään samoja aiheita kuin aiemmin
kirjoittamassaan kirjasssa nimeltä Unohdetut jumalat. Kirjat ovat
kutienkin kaksi eri tarinaa.
Suomen kustantaja: Otava
Suomennos: Inka Parpola
Kannen kuva: Aliette de Bodard
(?)
Kirjaa minulle suositteli: Isä,
ja hänen hyllystään kirja löytyi, siirtyen lukemisen jälkeen
omaani.
Takakansiteksti (kansipaperin
sisäosassa):
”Paksu Charlie ei oikeastaan ole
paksu, mutta hän sai liikanimen isältään herra Nancyltä. Ja kun
isä nimesi jotain, ei nimi lähtenyt kulumallakaan. Mutta kujeita
rakastava isä antoi Charlielle nimen lisäksi paljon muutakin. Kuten
komean muukalaisen, joka yllättäen ilmaantuu Charlien kotiovelle ja
osoittautuu hänen veljekseen.
Paksu Charlie ja veli ovat kuin päivä
ja yö. Veli on päättänyt näyttää Charlielle, miten pidetään
hauskaa oikein isäukon malliin. Eikä herra Nancy ollut mikään
tavallinen isä, vaan kepposteleva hämähäkkijumala, joka osasi
kääntää asiat päälaelleen, hankkia omaisuuksia tyhjästä ja
hämätä paholaista. Saattoipa hän huiputtaa itse kuolemaakin.”
Tietoja:
Neil Gaiman (s.
1960) on yksi kulttikirjallisuuden suurista nimistä, joka tunnetaan
parhaiten sandman-sarjakuvien käsikirjoittajana. Hän syntyi
Englannissa, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa. Gaiman keräilee
keskenään täsmälleen samannäköisiä mustia nahkatakkeja ja
valkoisia t-paitoja, sekä kissoja ja tietokoneita. Gaiman on jo
ylittänyt viidenkymmenennen vuosikymmenensä, ja myöntää yhäkin
olevansa useimmiten kipeästi hiustenleikkuuoperaation tarpeessa.
Gaiman on naimisissa laulaja Amanda Palmerin kanssa.
Paksu Charlie
Nancy on tarinan päähenkilö. Kuten takakansiteksti jo
kertoikin, ei Charlie ole oikeasti paksu. Joskus lapsena hän oli
hieman pyöreähkö, ja sai siksi isältään lempinimensä. Charlie
on omalla tavallaan komea, vaikkakin melko tavallisen näköinen.
Luonteeltaan mies on lempeä ja maanläheinen, ehkä hieman tylsä,
mutta kiltti ja tietyllä tapaa rohkeakin.
Spider on
Paksu Charlien veli. Hän on todella hyvännäköinen, ja rakastaa
juhlimista. Spider on tietyllä tapaa kujeileva ja vapaa, rakastaen
omia seikkailujaan ja itsenäiyyttään. Mies on tietyllä tapaa
itsekäskin, mutta rakastaa lähimmäisiään (joskaan ei oikein osaa
näyttää sitä...) ja on neuvokas ja nokkela.
Rosie Noah
on Charlien morsian. Hän on todella kiltti nainen, joka haluaa
kaikille vain parasta. Vaikka Rosie rakastaakin Charlieta, hän ei
loppujen lopuksikaan ole aivan varma, onko naimisiin meno oikea
valinta...
Daisy on nuori poliisi. Hänen
vanhempansa ovat alunperin kotoisin aasiasta. Daisy on pienikokoinen
ja hieman keijumainen, mutta luonteeltaan erittäin rohkea ja
itsevarma. Daisy ei kuitenkaan ole itseriittoinen, vaan välittää
toisista ja haluaa tehdä hyvää. Sen vuoksi hän alunperin
rupesikin poliisiksi.
Rosien äiti on ylpeä ja
suorapuheinen leski. Hän haluaa aina tyttärensä parasta, vaikkei
Rosie sitä aina tunnukaan käsittävän. Rouva Noah välttää
kaiken mielestään epämääräisen syömistä, sillä hänen
miehensä kuoli ylipainon vuoksi. Rosien äiti ei ole koskaan pitänyt
Charliesta, eikä pidä tuota tyttärelleen hyvänä aviomiehenä.
Grahame Coats on Charlien pomo,
keinoja kaihtamaton ja aina omaa etuaan tavoitteleva mies.
Herra Nancy eli Anansi on
Charlien ja Spiderin isä. Hän kuuluu vanhaan jumalkansaan, ja on
itse anansi, eli hämähäkkijumala. Herra Nancy rakastaa
keppostelua. Hän osaa lumota ihmiset laulullaan, saada rahaa
tyhjästä ja lumota naisen kuin naisen vielä vanhoilla
päivilläänkin. Kuitenkin poikiensa äiti oli ainoa nainen, jota
Anansi todella rakasti.
Omat
mielipiteet:
”Gaiman kutoo tapansa mukaan sujuvan ja
houkuttelevan kertomuksen, joka ammentaa tarinoiden ja myyttien
maailmasta. Sujuvan lukukokemuksen viimeistelee onnistunut
suomennos.”
”Vaikka kirjan juoni ei juuri yllätäkään,
Gaiman esittelee tarinankertojan lahjaansa: kykyä tehdä
mahdottomasta todenmakuista.”
Näin kirjoitti Riku Ylönen Keskisuomalaisessa
vuonna 2009, jolloin kirja Suomessa ilmestyi. Jälleen olen täysin
samaa mieltä. Kun aloitin blogin, olin varma että olisin useamman
arvostelijan kanssa eri mieltä (otan ensimmäisen virallisperäisen
arvostelun jonka löydän), mutta ei niin sitten tainnutkaan käydä.
Olen tähän mennessä tainnut olla eri mieltä vasta yhden
arvostelun kanssa! Olen ainakin itse siitä positiivisesti
yllättynyt, koska yksittäisten tekstien kanssa väittely ei ole
lempipuuhaani. Television kanssa väittely riittää (kukaan ei
suostu katsomaan kanssani Harry Potter -elokuvia, koska väittelen ja
valitan kokoajan yksikseni).
Suomennos on tosiaan loistava, Parpola on
tehnyt sen kanssa todella hyvää työtä. Gaimanin käsiala näkyy
selvästi, eivätkä lauseet kuulosta missään kohtaa omituisilta.
Kaikki toimii hyvin yhteen siitä huolimatta, ettei kirja ole
alkuperäiskielellään.
Vasta Ylösen arvostelun myötä aloin miettiä
Hämähäkkijumalan ennalta arvattavuutta, ja niinhän se on että
ainakin minä arvasin juonen melkoisen selkeästi jo ensimmäisissä
luvuissa. Se ei kuitenkaan häiritse lukukomemusta lainkaan, vaan
Gaimanin todenmakuinen tyyli ja kauniit sanavalinnat (missä osa
kunniasta kuuluu tietenkin suomennokselle) ovat vertaansa vailla. Ei
haittaa vaikka juonen arvaisi kokonaan, kirjaa on silti ihanaa lukea
ja sen taianomaiset hetket ja pelottavat kohtaukset tuntuvat eläviltä
ja jäävät mieleen kummittelemaan pidemmäksikin aikaa.
Hämähäkkijumala on kevyttä lukemista, joka
silti antaa ajattelemisen aihetta. Gaimanin kirjoitustyyli on sujuvaa
ja mutkatonta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi suoraan Gaimanin
ajatuksiin, ei vain hänen kirjoittamansa kirjan sivuille.
Naurahdin muuten Ylösen sanavalinnalle tarinan
kutomisesta, hämähäkeistä kertovan tarinan kohdalla se on varsin
osuva.
–
Näin Gaiman -fanina en osaa sanoa kirjasta
juuri mitään, jos sitten mitään, huonoa.
Rakastan yli kaiken Gaimanin kirjoitustyyliä.
Se on vain jotain uskomatonta. Samalla yksinkertaista ja
monimutkaista, oivaltavaa ja rauhallista, käsittämätöntä ja
ymmärrettävää, kaunista ja hurjaa. Kun alan lukea Gaimanin
kirjoja, alan janoamaan vain kokoajan enemmän ja enemmän tekstiä
ja tarinoita. Ja mikä parasta, tekee itseni mieli alkaa kirjoittaa.
Harrastan joka päivä kirjoittamista yksin ja yhdessä parhaan
ystäväni kanssa, ja se onkin rakkain harrastukseni – ja jos hyvin
käy ja uurastuksestani on ollut hyötyä, tuleva ammattini.
Palataksemme takaisin Gaimaniin ja
Hämähäkkijumalaan. Rakastan aina Gaimanin hahmoja ja tässäkin
kirjassa on pari erityisen ihanaa. Omat suosikkini ovat Daisy ja
Spider. Molemmat ovat erittäin persoonallisia, rohkeasti omia
itsejään, avoimia ja iloisia, sekä rohkeita ja omia päämääriään
kohti rientäviä unelmiensa tavoittelijoita. Kaipa näen kummassakin
hahmossa hieman itseäni, vaikka Spider onkin kirjan alussa sen
verran raivostuttava, että toivon etten ole koskaan aivan sellainen.
Pohjimmiltaan Charlien veli on kuitenkin aivan ihana, eikä halua
muuta kuin lähimmäistensä parasta. Jos saisin valita yhden
fiktiivisen hahmon jonka voisin herättää henkiin ja jonka kanssa
voisin mennä naimisiin, valitsisin varmaan Spiderin (hehe :-D). Myös
Paksu Charlie on ihana, mutta Spider on ehkä enemmän minun makuuni.
Sielultaan villi ja vapaa.
Pidän myös kovasti kirjan juonesta ja
vanhoista jumalista jotka maailma on unohtanut. Pidän kovasti siitä
miten heitä kuvaillaan. Myös taian löytyminen lapsuudenkodin
naapurista ja yhtäkkinen tieto päähenkilön omasta
puolijumaluudesta on hauska ja omaperäinen osa juonta (vaikka
mieleen toki tuleekin Hercules, jonka tarina kehiteltiin jo kauan
sitten), joka jo muutenkin on jotain erilaista kuin olen koskaan
aiemmin lukenut. Pidin Hämähäkkijumalasta heti ensimmäisen
lukukerran ensimmäisillä sivuilla. Tosin kuten olen tainnut
aiemminkin sanoa, en ole pettynyt yhteenkään Gaimanin kirjaa. Sitä
odotellessa että saan Unohdetut jumalat jostain käsiini! Yli kaiken
toivon että Gaimanilta tulisi pian uutta tuotantoa. Taidan hehkuttaa
vähän liikaa Gaimania, pitäne puhua taas kirjasta.
Yksi lempiasiani Hämähäkkijumalassa on se,
miten siinä on monta hyvin erilaista henkilöä, hyvin erilaisista
lähtökohdista, mutta heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ja
kutovat tasaisen verkon tarinan ympärille. On mahtavaa miten kirjan
lopussa koko porukka päätyy samaan paikkaan aivan sattumalta.
Juurikin kuin monesta nuorasta sidottaisiin nyöri.
Kirjoitin kirjan tietoihin sen toiseksi
genreksi jännityksen. Se ei kuitenkaan ole täyttä jännitystä,
joten sitä etsiville en kirjaa suosittelisi, sillä se pohjautuu
kuitenkin enemmän fantasiaan. Jännitysfantasiasta pitäville taas
kirja sopii täydellisesti.
Suosittelisin
kirjaa jokaiselle
Gaiman-fanille, fantasiasta pitäville ja erikoisten tarinoiden
etsijöille.
HUOM!
Teksti on varmasti sekava, enkä ole kirjoittanut vähään aikaan.
Tämä johtuu siitä että ystäväporukkani kanssa on ongelmia
(ilmeisesti eivät enää halua olla kanssani), joten mielentilani on
tässä kokoajan hieman sekava ja kirjoittaminen tuntuu hankalalta.
Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän keskeneräisen tekstin loppuun
ja tässä se nyt on, vaikkakin hieman lyhyenä.
-Shinsu
Kiitos!
VastaaPoista