Eikä yksikään pelastunut - Agatha Christie

Kirjan nimi: Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa)

Kirjailija: Agatha Christie

Julkaisuvuosi: 1940

Genre: Dekkari

Tausta: Kirjan juoni perustuu englantilaiseen lastenrunoon nimeltä 'Kymmenen pientä neekeripoikaa', mistä saattaakin arvailla melko osuvasti kirjan tapahtumia

Suomen kustantaja: Wsoy

Suomennos: Helka Varho

Kannen kuva: Marjaana Virta

Kirjaa minulle suositteli: Isä ja netin kautta tuli löydettyä suositteluja. Ostin kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta pokkarina

Takakansiteksti:

”KAIKKIEN AIKOJEN RIKOSROMAANI

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä on saanut salaperäisen kutsun illanviettoon. Syrjäisellä saarella on vain yksi talo, amerikkalaisen miljonäärin rakennuttama loistohuvila. Kutsut lähettänyt isäntä ei ilmestykään paikalle. Ruikailuhuoneen pöydälle asetellut kymmenen posliininukkea katoavat omituisesti yksi kerrallaan – aina silloin kun joku vieraista kuolee. Jäljelle jääneet pälyilevät toisiaan kauhuissaan.”

Tietoja:

Lady Agatha Mary Clarissa Mallowan (s. 1890 k. 1976) eli kirjailijaminältään Agatha Christie, oli englantilainen kirjailija. Hänen teoksensa kuuluvat maailman myydyimpiin heti William Shakespearen jälkeen. Christie ehti olla naimisissa kaksi kertaa ensimmäisen päätyttyä kurjaan avioeroon. Toinen avioliitto Max Mallowanin kanssa kesti aina Christien kuolemaan saakka. Myös Murhamammaksi kutsuttu harvinaisen tuottelias kirjailija on tehnyt myös onnistuneen katoamistempun, ja hänen elämänsä kamalimmaksi kutsuttu vuosi oli 1926.






 

Kirjassa on kymmenen päähenkilöä, jotka kaikki ovat suorittaneet jonkinlaisen epäsuoran murhan tai tapon.

Tohtori Armstrong (Edward George Armstrong) on kirurgi, joka tappoi potilaansa leikatessaan tätä alkoholin alaisena. Hän on melko nuori menestynyt lääkäri, joka sai kutsussa tehtäväkseen tulla tarkastamaan talon emännän kuntoa.

Neiti Brent (Emily Caroline Brent) on vanhoillinen ja suora naimaton nainen, jota syytetään raskaaksi tulleen palvelustytön ajamista kadulle, minkä vuoksi tyttö hukuttautui. Neiti Brent lukee usein raamattua, ja on erittäin rauhallinen, realistinen ja looginen. Hänet kutsuttiin saarelle tapaamaan hoitolassa tutustumaansa naiseen.

Herra Blore (William Henry Blore) on yksityisetsivä, jota syytetään poliisiaikanaan annetusta väärästä valasta, jonka vuoksi vankeuteen tuomittu mies kuoli. Blore on melko itsevarma, jalat maassa -ihminen ja mielikuvitukseton. Hän on kuitenkin mukava ja maanläheinen herrasmies. Blore palkattiin pitämään muita saarella olijoita silmällä.

Neiti Claythorne eli Vera (Vera Elizabeth Claythorne) on opettajatar, jota syytetään yksityisoppilaansa hukuttamisesta. Vera on melko herkkä, mutta nokkela ja idealistinen nuori nainen, joka kutsuttiin saarelle sen emännän sihteeriksi.

Herra Lombard (Philip Lombard) on palkkasoturi, jota syytettiin kahdenkymmenenyhden afrikkalaisen sotamiehen hylkäämistä viidakkoon, minkä vuoksi nämä kuolivat nälkään. Lombard on ainoa joka myönsi syytteen todeksi. Lombard on suora, pantterimainen ja maailmaa tarkkaavaisesti tutkiva mies, jonka mielipiteitä ei kannata jättää huomioitta. Hänet kutsuttiin myös pitämään joukkiota silmällä, ja käskettiin varautua uhkaaviin tilanteisiin.

Kenraali Macarthur (John Gordon Macarthur) on vanha sotaveteraani, jota syytetään vaimonsa rakastajan lähettämisestä tahallaan tielle, jolta tällä ei ollut paluuta. Macarthur on ainoa kymmeniköstä, joka hyväksyy ja jopa haluaa kuolemaa. Hän on rauhallinen ja lempeähkö vanha herra. Hänet kutsuttiin saarelle muistelemaan menneitä muutaman vanhan ystävänsä kanssa.

Tony Marston (Anthony Marston) on nuori ja komea mies, jota syytetään kahden lapsen yliajosta liian nopean ajon vuoksi. Tonyn kutsumisesta saarelle ei kerrota.

Herra Rogers (Thomas Rogers) on saarelle palkattu hovimestari, jota syytetään ensiten emännän kuoleman aiheuttamisesta kohtauslääkkeen antamattomuuden vuoksi. Hän on ammattiinsa tottunut mies joka yrittää peittää tunteensa toimimalla normaalisti tilanteessa kuin tilanteessa.

Rouva Rogers (Ethel Rogers) on herra Rogersin vaimo, jota syytetään miehensä rikostoveruudesta. Hänet on palkattu saarelle taloudenhoitajaksi ja kokiksi samaan aikaan miehensä kanssa. Rouva Rogers on säikyn oloinen nainen joka miehensä tavoin koettaa käyttäytyä normaalisti siinä määrin kun vain kykenee.

Tuomari Wargrave (Lawrence John Wargrave) on vanha eläkkeelle jäänyt tuomari, jota syytetään valamiehistön manipuloimisesta äänestyksen koittaessa, minkä vuoksi viattomaksi väitetty asianomainen tuomittiin hirtettäväksi. Hän on erittäin viisas mies, joka tarkkailee ympäristöään ja ammattinsa mukaan johtaa muuta joukkoa.

Omat mielipiteet:

”...tyydymme vain toteamaan, että Kymmenen pientä neekeripoikaa on ehdottomasti yksi parhaimmista ja häkellyttävimmistä romaaneista, mitä Christie on tähän mennessä kirjoittanut.”

”Olen vakuuttunut siitä, että lukijat haluavat mieluummin yllättyä romaanista kuin lukea seikkaperäistä kritiikkiä.”

Näin kirjoitti Maurice Richardson haltioituneen arvostelun the Observerissä 5. marraskuuta 1939. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, sillä erotuksella etten ole lukenut muita Christien romaaneja. Kuitenkin tämä kirja on ehdottomasti paras lukemani dekkari, varsinkin niistä vähän vanhemmista salapoliisiromaaneista. Pidän myös kovasti Christien kirjoitustyylistä, joka vanhahtavuudessaankin osaa olla tietyllä tapaa omaperäinen ja persoonallinen.

Richardsonin toisenkin väittämän voin allekirjoittaa, sillä olisi ollut suuri pettymys kuulla murhaaja ennen kun sen kirjassa sain selville – tästä syystä en sitä täälläkään paljasta, ettei joku kirjaa lukematon sen vuoksi spoilaudu.

Kaiken kaikkiaan Richardsonin arvostelu oli mielestäni asiallinen ja todenmukainen, sillä en todella olisi osannut odottaa sitä lopputulosta jonka kirja antoi. Se oli suoraan sanottuna hurja, omituinen, häikäilemätön. Ehkä juuri osa lopputuloksen kieroutuneisuudessakin osasi kiehtoa. Kaiken kaikkiaan en kyllä olisi arvannut! Ja minähän istuin lehtiö ja kynä vieressä koko lukuelämyksen ajan, kirjoittaen muistiin murhaaja-arvauksiani ja yliviivaten kuolleiden nimiä! Tunsin oloni erittäin dramaattiseksi aina kun nimi yliviivaantui.

Yleensä olen myös erittäin hyvä arvaamaan kirjojen juonia, käänteitä ja lopputuloksia. Se ei ole minulle temppu eikä mikään. En edes yritä arvata, vaan ajatukset vain hyppivät päähäni lupia kyselemättä. Sitten kun ajatus on päässä, en voi olla miettimättä sitä. Olen nimittäin juuri niitä ihmisiä jotka jäävät miettimään ja spekuloimaan ajatuksiaan. Useimmiten arvaukseni osuvat täysin tai ainakin osittain oikeaan, ja monen kirjan loppu onkin ollut melko tylsä tämän takia. En vain saa arvailua loppumaan. Onneksi osaan myös nauttia kirjojen lukemisesta hyvistä arvauksistani huolimatta, sillä on mielenkiintoista nähdä, miten siihen lopputulokseen sitten päädytään.

Ja kyllähän minä tässäkin kirjassa arvasin yli puolet niistä ketkä EIVÄT ole murhaajia.

--

Minua kiehtoi äärettömän paljon suljetun huoneen teema, ja varsinkin posliininuket jotka katoilevat pöydältä yksi kerrallaan. Tämän vuoksi itseasiassa rupesin kirjaa lukemaan, posliininukeistahan kerrottiin jo takakannessa. Pelkäsin pettyväni kirjaan, sillä odotukset olivat suuret ihmisten kertoman ja takakannen perusteella. Usein odotan kirjoilta hieman liikaa, ja siksi lopputulos ei olekaan aivan niin innostava.

Tällä kertaa en kuitenkaan pettynyt. Yritin arvailla ja arvailla, ahmin sivun toisensa jälkeen ja kirjoitin muistiinpanojani. Lopulta olin lukenut koko kirjan yhdessä ainoassa päivässä, enkä arvannut murhaajaa valtavasta aivojen vaivaamisesta huolimatta. Yksi päivä ei tuntunut edes vaikealta ehtiä lukea tämä kirja, sillä kun kerran sen aloitin, en saanut silmiäni enää irti sivuilta. En vain saanut laskettua kirjaa alas. Vasta kun oli aivan pakko, pystyin vastentahtoisesti päästämään tekstin silmieni ulottumattomille, ja tekemään pari tuntia tarpeellisia asioita. Sitten taas takaisin kirjan pariin.

Voin siis sanoa että se oli äärimmäisen koukuttava, odotin vain että kuka se murhaaja nyt edes voi olla! Ei tuntunut olevan ketään potentiaalisia ehdokkaita jäljellä. Lopulta rupesin epäilemään kaikkea hullua, jollain hahmolla on kaksoisveli, joku tulee aina soutuveneellä saareen tappamaan kaikki, kaikki on tulleet hulluksi ja tappavat itseään... Nojaa, eipä edes hullut arvaukseni osuneet oikeaan. Christien todella onnistui huijata minuakin, joka tunnettiin jo ala-asteella kaveripiirissäni siitä, että selvitin alle minuutissa kaikki Roope-setä -lehdessä olevat sarjakuva-arvoitukset! (Lehteä lukeneet ehkä muistavatkin :-D Siellä oli aina yhden sivun mittainen arvoitus, jonka vastaus luki alareunassa väärin päin).

Christie on myös hienosti kuvaillut ja tuonut ilmi kirjan hahmojen pelkoa ja hyvinkin erilaisia reaktioita kyseiseen tilanteeseen. Taloon kutsutut ihmiset kun ovat niin kamalan erilaisia. Mitä tapahtuu kun sellaisen joukkion laittaa saman katon alle, ja alkaa murhata heitä yksi kerrallaan? No tietenkin mielenkiintoinen tarina.

Tietenkin tässä on myös aineksia niille jotka eivät jaksa lukea tylsiä kirjoja, nimittäin melko raakoja murhia kerta toisensa jälkeen. Romaani on myös sen verran lyhyt, että mitä luultavimmin kärsimättöminkin lukija jaksaa sen lukea.

En puhu nyt tästä kirjasta sen enempää, etten vain paljasta liikaa. En halua pilata kenenkään lukunautintoa. Voin kuitenkin sanoa, että lopputulos todella yllätti, enkä osannut sitä lainkaan odottaa.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle joka pitää Agatha Christiestä, hyvistä dekkareista, tai kirjoista joiden tapahtumat kulkevat nopeasti. Tietenkin tätä kirjaa voi myös hyvällä omalla tunnolla suositella ihmiselle, joka pitää arvoitusten ratkomisesta.

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9510388645

-Shinsu