Kirjan nimi: Toisten lapset
Kirjailija: Torey Hayden
Julkaisuvuosi:
1981
Genre: Tositarina, kasvutarina
Tausta: Toisten lapset on
kirjoitettu yllättävän vähän aikaa tapahtumien jälkeen. Neljä eri
ikäistä lasta yhdistyivät luokaksi täysin sattumalta uusien
lakien kiellettyä erityisluokat muilta kuin vaikeasti vammaisilta lapsilta.
Suomen kustantaja: Seven (Otava)
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kannen kuva: ?
Kirjaa minulle suositteli:
Löysin Haydenin ensimmäisen kirjan nimeltä 'Tiikerin lapsi' äitini
kirjahyllystä, neljätoistavuotiaana luin sen. Vähän aikaa tämän
jälkeen olin menossa pitkän matkan bussilla, ja isäni suostui
ostamaan minulle matkalukemista. Valitsin muutaman kirjan, yhtenä
niistä Toisten lapset. Kuitenkin vasta vähän aikaa sitten luin sen
ensimmäistä kertaa.
Takakansiteksti:
”NELJÄ KALTOIN KOHDELTUA
ONGELMALASTA, NELJÄ KOSKETTAVAA SELVIYTYMISTARINAA
Pieni poika toisteli kaikuna muiden
lasten puheita ja radion sääennusteita.
Kaunis seitsemänvuotias tyttö oli
saanut vanhempiensa raa'asti pahoinpitelemänä aivovamman.
Vihainen ja väkivaltainen
kymmenvuotias poika oli nähnyt, kun hänen äitipuolensa murhasi
hänen isänsä.
Ujo kaksitoistavuotias tyttö oli
erotettu katolisesta koulusta raskauden takia.
Yhteistä heille kaikille neljälle oli
se, että heidät sijoitettiin erityisopettaja Torey Haydenin
luokalle. He saivat rakastavan ja ymmärtävän opettajan, joka ei
koskaan lakannut välittämästä ja joka yhdisti rakkaudetta
kasvaneet lapset kuin yhdeksi perheeksi.
Torey Hayden on koskettavista
selviytymistarinoistaan tunnettu terapeutti, erityisopettaja ja
kirjailija.”
Tietoja:
Torey Hayden, eli Victoria Lynn Hayden
(s. 1951) on Montanassa Yhdysvalloissa syntynyt psykologi ja
erityisopettaja, joka tunnetaan lapsipsykologiaa käsittelevistä
kirjoistaan. Suurin osa kirjoista on tositarinoita, mutta niiden
joukossa on myös monta fiktiivistä kirjaa, joita ihmiset usein
päätyvät erehdyksessä luulemaan tositarinoiksi.
Hayden on tehnyt töitä niin
laitoksissa, kouluissa kuin sairaaloissakin. Suurimman osan
elämästään hän asui Yhdysvalloissa, mutta 90-luvun lopulla
Hayden muutti Skotlantiin, meni siellä naimisiin ja sai
Sheena-nimisen tyttären. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon, minkä
jälkeen Hayden on asunut yksinään.
Torey Haydenin tunnetuin teos on
nimeltään Tiikerin lapsi, jonka suomennoksessa yhdistyy kaksi
englanninkielistä kirjaa, One Child ja sen jatko-osa The Tiger's
Child .
On 1980-luku, ja Yhdysvalloissa voimaan
on astunut juuri uusi laki 94-142, joka laajemmalti tunnetaan
inkluusiolakina. Lain tarkoitus on lakkauttaa erityisluokat muilta
kuin vaikeasti vammaisilta, ja yrittää tuoda erityislapset
mahdollisimman ”normaaliin” ja avoimeen ympäristöön, jotta
nämä tulisivat kohdelluiksi normaaleina, ja ehkäpä sitä myötä
myös kasvaisivat ”normaaleiksi”. Laki vahingoitti kovasti montaa
erityislasta, joka olisi kaivannut erityistä apua ja huomiota, mutta
pakotettiin mukautumaan yhteiskunnan luomaan muottiin ja kasvamaan
erille ongelmistaan, jotka täten jäivät kasvamaan erillään.
Hayden on tukiopettajana koulussa,
jossa on yksi vaikeasti vammaisten luokka, ja muutama erityislapsi
sijoitettuna tavallisille luokille. Tukiopetuksessa hänen luonaan
käy pieni seitsemänvuotias tyttö nimeltä Lori, joka eli
vauvaikänsä kaksoissiskonsa Libbyn kanssa biologisilla
vanhemmillaan. Tytöt saivat kokea paljon väkivaltaa, ja erään
pahoinpitelyn seurauksena Lorin aivoihin joutui luunsiru, joka estää
häntä oppimasta symboleita, kuten kirjaimia. Tämän vuoksi hän ei
ole oppinut lukemaan, eikä konservatiivinen ja liikoja vaativa
luokan opettaja auta asia lainkaan.
Pian Hayden kuulee, että erässä
lähellä sijaitsevassa esikoulussa on poika nimeltä Boothie Birney.
Pojan opettaja ei enää pysty pitämään poikaa hallinnssaan, ja
siksi Haydenin esimies ehdottaakin, että hän ottaisi pojan luokseen
iltapäiviksi. Boo on kaunis lapsi, poika joka elää omassa
maailmassaan. Vääntelee käsiään, toistaa joskus kauan sitten
kuulemiaan keskusteluja ja joka yritetään väkisin saada
sulautumaan maailmaan, johon hän ei kuulu. Boosta Hayden saa
luokkansa ensimmäisen oppilaan ja pian Lori, joka ei enää kestä
opettajansa tylytystä, liittyy seuraan. Haydenin luokka on saanut
alkunsa.
Luokan kolmas oppilas toimitetaan
paikalle yllättäen. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta Tomasosta Hayden
kuulee melkeimpä vasta ovea avatessaan. Väkivaltainen, vihainen,
pahasuinen Tomaso, joka näki äitipuolensa murhaavan isänsä ja
isoveljensä. Tomason saapumisen jälkeen joutuu Hayden juoksemaan
sekä omaan maailmaansa pudonneen Boon, lukemista epätoivoisesti
opettelevan Lorin, että aggressiivisia kohtauksia saavan Tomason
perässä. Luokka kuitenkin palaa pikkuhiljaa takaisin raiteilleen.
Viimeisenä, muita myömemmin, saapuu
luokalle 12-vuotias Claudia. Yksi rakkaudetta elävän perheen
tyttäristä, joka lähti etsimään rakkautta vääriltä poluilta.
Claudialla oli 15-vuotias poikaystävä Randy, jonka kanssa tyttö
makasi yhden kerran. Ja sen seurauksena hän tuli raskaaksi. Kun
raskaana olevalle lapselle ei löytynyt muuta sijoituspaikkaa, hänet
laitettiin Haydenin erityisluokalle siihen asti, että lapsi
syntyisi. Sitten tyttö palaisi takaisin katoliseen kouluunsa (josta
häntä ei oikeasti ymmärtääkseni erotettu, vaikka
takakansitekstissä niin lukeekin).
Omat mielipiteet:
Tarina joka
herättää myötätuntoa, surua, vihaa ja suurta rakkautta näitä
neljää tuntematonta lasta kohtaan, joista kirja kertoo. Itkin taas,
se kai ei ole ihmekään, kun Haydenin kirjat tunnetaan. Eikä kirjan
luettuani itkusta meinannut tulla loppua sitten millään. Se oli
sinänsä ikävää, sillä luin kirjan loppuun keskellä yötä, ja
olisi ollut mukavampi nukkua kun itkeä yksin pimeässä huoneessa
kirjaa halaten. En voi olla ainoa, jossa tekstit, sanat ja
kertomukset aiheuttavat näin suuria tunteita, olivat sitten tosia
tahi eivät!
Olen lukenut
tähän mennessä neljä Haydenin kirjaa; Tiikerin lapsi, Aavetyttö,
Hiljaisuuden lapset ja tämä kyseinen Toisten lapset. Ja viimeksi
mainittu on näistä lempikirjani Haydeniltä. Lapset joista kirjassa
kerrotaan, ovat persoonallisia ja rakastettavia, pohjimmiltaan hyviä
ja kauniita (en tosin usko oikeaan pahuuteenkaan), vaikka hetki jona
lapsiin kirjassa tutustutaan ei olisikaan antoisin. Lasten pienet
oivallukset, ilonaiheet, hetket keskenään ja opettajan kanssa,
viisaus ja keskenäinen ystävyys, ovat kaikki kaunista ja
liikuttavaa luettavaa. Sääliä kirja ei kuitenkaan herätä, ja
siitä olen iloinen. Sen ei ole tarkoitus pumpata shokkipisteitä
hurjilla tarinoilla, vaan kertoa oikea ja todellinen tarina pienistä
taistelijasieluista. Sillä nämä lapset eivät koskaan luovuta, on
hetkiä, jolloin se olisi lähellä, mutta jokainen lapsista nousee
ja päättää jatkaa taisteluaan. Ja Torey Hayden auttaa heitä
tässä ehkä epätoivoisessakin yrityksessä.
Suurimman palan
sydäntäni vei 10-vuotias poika, Tomaso. Vihainen lapsi, joka
yrittää pitää kaikki poissa lähettyviltään haukkumalla ja
pelottelemalla, mutta kertoo silti suruntäyteisiä tarinoita
isästään kuin tämä olisi elossa, vaikka tietää tuon kuolleen.
Tomason tarinaan liittyvää lapsityötä ja ruumiillisten voimien
hyväksikäyttöä alkaa myös miettiä, sillä Tomason tarina on
paljon moniuloitteisempi kuin osaisi olettaa. Poika on todellinen
tuulihaukan lapsi, villi ja vapaa, mutta sydämessään rakastava ja
välittävä. Jos tämä ei tule selväksi jo Tomason ja Lorin
syvästä ystävyydestä, myöhäisintään pojan umpikultainen sydän
paljastuu viimeisillä sivuilla, kun Hayden kertoo lukeneensa
lehtiartikkelin, joka kertoi Tomasosta. Jos joku haluaa lukea kirjan
kokonaisuudessa ja kuulla vasta sitten mitä Tomaso teki päästäkseen
lehteen, en kerro tässä mistä artikkeli kertoo.
Miltei yhtä
paljon rakastin myös Loria ja Boota. Lorin ongelmat koulun ja
opettajien kanssa nimittäin ovat minullekin harvinaisen tuttuja.
Ongelmani ei ole koskaan ollut yhtä suuri kuin Lorilla, mutta
opettajien jopa vihamielinen asenne ja halu lytistää samaan
muottiin muiden kanssa on tuntunut pahalta ja kuristavalta. Tämän
vuoksi vihasin koulua jo lapsena, luokanopettajani (ja muutaman
muunkin) kestäminen päivästä toiseen oli silkkaa kidutusta.
Siksi Lorin sinnikkyys ja sitkeys kosketti syvästi, ja koko kirjan
ajan minua vaivasi suuri halu halata tyttöä lujasti ja sanoa, että
kaikki käy vielä parhain päin.
Boo taas, pieni
autistipoika, on oma lukunsa. Minulla on aspergerin syndrooma, yksi
autismin kirjon lievemmistä muodoista ( Jos kiinnostaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4
) ja siksi pystyin lukiessani ymmärtämään joitain Boon
vaikeuksia. Lapsena olin usein omaan maailmaani sulkeutuneena,
saatoin tehdä monia tunteja asioita, jotka toisten ihmisten
(lastenkin) mielestä vaikuttivat järjettömiltä. Esimerkiksi
kaivaa kuoppaa pihan perälle, rakentaa yhtä ja samaa palikkajonoa
huoneesta toiseen, tuijottaa valuvaa vettä tai solmia yhteen
jokaisen löytämäni langanpätkän pitkäksi hihnaksi. Nykyään
tämä on minulle paljon harvinaisempaa, mutta vähän samanlainen
efekti saattaa tulla esille esimerkiksi kirjoittaessa tai maalatessa.
Asperger on paljon autismia lievempi, mutta niissä on paljon samoja
piirteitä. Siksi koin samaistuvani myös Boohun.
Claudia jäi
paljon kaukaisemmaksi hahmoksi suureksi osaksi siksi, että hän
melkolailla oli sivussa oman ujoutensakin vuoksi. Boohun Claudia
kiintyi syvästi ja hoivasi poikaa mielellään, mutta muuten joitain
keskustelukohtia lukuun ottamatta hänestä ei oikein saanut otetta.
Voi olla, että kirjoittaessaan Hayden on tehnyt päätöksen jättää
Claudian vähän enemmän syrjään, mutta mahdollista on myös, että
materiaalia oli vain paljon vähemmän kuin muista. Kuva Claudiasta
on kuitenkin suureksi osaksi positiivinen.
Hayden kertoo
kirjoittaessaan kauniin ajatuksen. Kaikkihan tietävät vaihdokkaat,
keijun tai peikon viemän ihmisvauvan, jonka tilalle on laitettu
keiju- tai peikkovauva. Kirjoittaessaan autisteista, Hayden kertoo
pistäneensä merkille näiden lapsien kauneuden. Hänen opettamansa
autistit ovat aina olleet pieniä, usein siroja lapsia, joilla on
unelmoivat sumeat silmät ja erityispiirteitä, kuten uskomattoman
kauniit hiukset tai kasvojen luusto. Kauneus on salaperäistä ja
salaperäisyys kevyttä, kuin pelkkä kosketus saisi sen katoamaan.
Ja Hayden kertoo kuinka ”parantuessaan” osa autistien kauneudesta
katoaa, eikä ikinä palaa takaisin. Se tietynlainen salaperäisyys,
joka omaan maailmaan sulkeutuneesta ihmisestä kuvastuu.
Ehkä nämä
lapset ovatkin vaihdokkaita? Keijulapsia, jotka on tuotu ihmisten
tilalle. Me emme koskaan voi ymmärtää heitä täysin, sillä he
eivät ole samanlaisia kuin me, eikä heitä pitäisi siihen
pakottaakaan.
Jottei
kenellekään käy epäselväksi, tämä ei ole Torey Haydenin
millään tapaa todellinen teoria, vain pelkkä pienen ihmisen
ajatusleikki, joka ainakin minun mielestäni on hyvin kaunis ja
tietyllä tapaa oivaltava. Kirjan luettuani jäin miettimään tätä
pitkäksi aikaa, ja yhä edelleen se välillä ilmestyy mieleeni. Ja
myös ne sanat, mitä äitini on sanonut minusta, kun olin omaan
maailmaani kadonnut pieni lapsi. Minussa oli kuulemani mukaan jotain
ääretöntä suloutta ja eleganttiutta, jollaista hän ei ollut
nähnyt kellään muulla lapsella. Jokainen liike, hiusten pyyhkäisy
kasvoilta, katseen kääntäminen, jokainen jotain unenomaisen
kaunista. Muissa lapsissaan äitini ei ole samanlaista suloa
havainnut, ja tunnen, että kasvaessani ”normaalimmaksi”
ihmiseksi tämä on kadonnut. Ymmärrän siis Haydenin ajatusmaailmaa
omaltakin kohdaltani, muistoistani, ja myös pelkkiä vanhoja
valokuvia katsellessani.
Jos palaamme
vielä kirjaan ja sen tekniikkaan, täytyy sanoa, ettei Hayden ole
millään tapaa teknisesti taitavimmasta päästä. Teksti on
kuitenkin mukavaa luettavaa, eikä lainkaan tökkivää. Paikoitellen
tosin tylsähköä, mutta se täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi,
kun kyseessä on tarina oikeasti olemassa olleista/olevista
ihmisistä.
Haydenin tyyli
on tyydyttävän suora ja rehellinen, hän kertoo kainostelematta
omista virheistään ja kertoo miten on niitä jälkeenpäin katunut.
Myöskään lasten käytöstä ei ole kaunisteltu, vaan siitä
puhutaan järkevästi mutta suoraan, salailematta.
Pidän
itseasiassa paljon enemmän Toisten lapset -kirjan tyylistä, kuin
myöhempien Haydenin teosten. Se on jollain tapaa puhtaampi. Romaani
valoittaa lasten tarinaa siinä missä Haydenin omaakin elämää ja
ajatuksia, mutta siitä huolimatta kaikki sopii puhtaasti yhteen eikä
ristiriitoja esiinny. Myöhemmissä kirjoissa tuntuu, ettei
samanlainen saumaton yhdistyminen onnistu niin hyvin. Voihan se olla
vain oma mielikuvanikin, mutta tältä lukiessa on tuntunut.
Torey Hayden ei
ehkä kirjailijana ole kirkkain tähti, mutta ihmisenä, opettajana
ja psykologina hän tuntuu todella rakastavan auttamiaan lapsia, ja
tekevän kaikkensa heidän vuokseen. Se korvaa kaikki tekniikan
puutteet, ja täytyyhän sitä ymmärtää, ettei kirjailija
kuitenkaan ole ollut tietääkseni ikinä Haydenin päätyö tai
kirjoittaminen suurimpia intohimoja, ja siksikin puutteet lienee
parasta antaa anteeksi.
Suosittelen
kirjaa jokaiselle psykologiasta, tositarinoista tai lapsista
kiinnostuneelle, tai kenelle vain, jota kiinnostaa miettimään
pistävä, kaunis ja surullinenkin tarina, jonka sisältämät toivon
ja puhtaan ilon pilkahdukset jäävät mieleen pitkäksi aikaa.
-Shinsu
Torey Haydenin kirjat ovat kyllä todella liikuttavia! Se, että suurin osa kirjoista pohjautuu tositarinoihin tekee niistä älyttömän mielenkiintoisia. :)
VastaaPoistaNiin on! Aivan ihania. Ja mie pidän kamalasti tositarinoista, tietenkin kriteerinä, että ne on kiinnostavia ja hyvin kirjotettu. Tositarinoissa kuitenkin on se yllättävistäkin yllättävin ominaisuus, että ne on oikeesti tapahtunut, ja sen vuoks samaistuminen on helppoa. On niin ihmeellistä miettiä niitä ihmisiä ja tilanteita ja niitä hetkiä, kun ne on olleet totta eikä kirjotettua sanaa.
PoistaTiikerin lapsi on aivan älyttömän hyvä kirja, itkin ja nauroin, aivan järkyttävä, mutta siltikin jossain kohti jotenkin kaunis.
VastaaPoistaTämä kirja kyllä valitettavasti jäi vähän lattaemmaksi lukukokemukseksi minun kohdallani.