Kirjan nimi: Gorillan kosketus
Kirjailija: Dawn Prince-Hughes
Julkaisuvuosi: 2006
Genre: Tositarina, kasvutarina, draama, elämäkerta
Tausta: Prince-Hughesilla on neurologinen poikkeavuus nimeltä aspergerin syndrooma. Kirja kertoo tarinan siitä, miten autisti pärjää maailmassa, joka on suunniteltu jollekin aivan muulle.
Suomen kustantaja: Basam books
Suomennos: Kari Schultz
Kannen kuva: (Kannen gorillan nimi on Kibu)
Kirjaa minulle suositteli: Löysin kirjan vuoden 2013 kirjamessuilta ja ostin sen sokkona. Aihe kiinnosti omakohtaisten kokemusten kautta. Luin sen kuitenkin vasta viime syyskuussa pitkän lukulistani vuoksi.
Takakansiteksti:
"Lumoava tositarina autistisesta naisesta, jonka gorillat opettavat elämään.
Dawn Prince-Hughesin nuoruusvuodet ovat yksinäisiä ja sekasortoisia. Diagnosoimaton autismi hallitsee hänen elämäänsä; hän keskeyttää koulunkäynnin ja päätyy asumaan kadulle. Syrjäytyneen nuoren naisen elämä muuttuu kuitenkin tyystin, kun hän kohtaa eläintarhan rauhalliset gorillat.
Gorillan kosketus kertoo asiantuntevasti Aspergerin syndroomana tunnetusta aurismin lajista ja näyttää, että autismin kanssa on mahdollista elää täyttä elämää. Kirja tarjoaa ainutlaatuista tietoa myös gorilloista sekä ihmisten ja eläinten välisestä vuorovaikutuksesta.
Nykyään Dawn Prince-Hughes toimii antropologian apulaisprofessorina Western Washingtonin yliopistossa. Hän on kirjoittanut useita teoksia gorilloista ja autismista."
Tietoja:
vuonna 1964 Illinoisissa syntynyt 50-vuotias Dawn Prince-Hughes on yhdysvaltalainen antropologi, joka on kirjoittanut monia kirjoja erityisesti gorilleista ja autismista. Hän asuu puolisonsa Terrin ja poikansa Terykin kanssa Washingtonissa. Prince-Hughes on myös voittoa tavoittelemattoman ApeNetin puheenjohtaja.
Aspergerin syndrooma hyväksyttiin Yhdysvalloissa oikeaksi diagnoosiksi vasta vuonna 1994, joten autistin lapsuus ja nuoruus 70-80-luvulla on erittäin haastavaa. Millaisen elämän voi tavoittaa, kun jokainen pienikin aistiärsytys tuntuu suurelta ja pienikin hipaisu vieraalta ihmiseltä aiheuttaa tuskaisaa ahdistusta? Mitä tehdä kun ei itsekään ymmärrä, miksi on sellainen kuin on? Kun jokainen ihminen tuntuu haasteelta, mutta samalla sydäntä piinaa syvä yksinäisyys?
Lapsuudessaan Dawn kiintyy helpommin esineisiin, kuin ihmisiin. Hänen elämänsä kulkee eteenpäin itkien kaadettujen puiden ja purettujen talojen perään, toisten antama läheisyys vain ahdistaa. Ainoa ihminen jota tyttö lähestyy on eno, joka ei koskaan yrittänyt antaa suukkoa.
Talon läheiseen metsään Dawn perusti itselleen oman paikan, alkukantaisen leirin jossa hän saattoi olla oma itsensä, tehdä saviruukkuja ja nuolenkärkiä.
Dawnin ollessa ala-asteikäinen tulee eteen yksi hänen elämänsä suurimmista kriiseistä, muutto uuteen paikkaan aivan yllättäen. Jokaisen talon, kiven ja puun hyvästeleminen on tuskaisaa, mutta vanhempien päätöstä on toteltava. Perhe asuu muutaman vuoden asuntovaunussa, missä ei juuri ole omaa tilaa tai mahdollisuutta miettiä yksin, siksi Dawn onkin kaiken mahdollisen ajan ulkona. Uudessa paikassa ainoa lohtu on villihevoslauma, jonka johtaja antaa ihmistytön kiivetä selkäänsä ja kuljettaa tuota joskus kilometrejäkin eteenpäin, jolloin Dawn joutuu usein kävelemään pitkiä matkoja, jotta ehtisi kotiin ennen auringonlaskua.
Koulussa Dawnilla ei ole ystäviä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan ja kaiken lisäksi hän on rankan koulukiusaamisen uhri. Vaikka lukioikäisenä kaupungilta löytyykin oma paikka homoyhteisöstä, on kiusaaminen lopulta liikaa eikä Dawn enää kykene voivansa jatkaa koulua. Hän lopettaa lukion kesken ja muuttaa pois vanhempiensa luota kaupungille, missä hänen juomisensa riistäytyy käsistä ja lopulta hänellä ei enää ole varaa maksaa huonettaan. Niin Dawn joutuu kadulle asumaan ja yhteys perheeseen katkeaa ja Dawn asuu siellä missä sattuu olemaan, niiden luona jotka suostuvat ottamaan hänet luokseen.
Lopulta Dawnin ystävä näkee naisen tanssivan, ja ehdottaa tuon hakevan töitä strippiklubilta. Vastentahtoisesti Dawn tekee kuten hänen ystävänsä neuvoi ja saakin töitä. Siitä seuraa pitkä ja epämääräinen kausi tanssimista ja seksiä naisten kanssa, elämää jollaista Dawn ei oikeastaan koskaan halunnut. Kaikki muuttuu pian.
Saatuaan rahaa kasaan lähtee Dawn käymään kaupungin eläintarhassa, miissä hän eksyy sateisena päivänä gorillahäkin luo. Dawn istuu monta tuntia vain kuuntelemassa ja istumassa, olemassa gorillojen kanssa. Siitä seuraa aika jolloin Dawn käy yleensä monta kertaa viikossa vain istumassa gorillojen häkin vieressä ja katselemassa niitä, tuntemassa syvää yhteyttä eläimiin, joiden sielussa hän näkee samanlaista vanhuutta kuin omassaan.
Mutkien kautta Dawn pääsee töihin eläintarhaan ja pian hänen lahjansa gorillojen kanssa huomataan ja hänestä tulee yksi niiden hoitajista. Siitä seuraa monta upeaa vuotta eläintarhan gorillojen, hopeaselkä Congon, johtajanaaras Ninan, Amandan, Jumoken, Alafian, Peten, ja muiden kanssa. Dawnista tulee osa gorillojen tiivistä perhettä ja ne opettavat hänelle enemmän ihmisistä, elämästä ja kanssakäymisestä, kuin Dawn oli koskaan unelmoinut oppivansa.
Omat mielipiteet:
Henkilökohtaisesti tämä kirja oli minulle pitkä ja raskas taival, joka pakotti minut katsomaan itseäni uusista näkökulmista ja oppimaan siitä, kuka ja mikä minä olen. Koska (kuten mainitsin edellisessä tekstissä), minulla on itsellänikin aspergerin syndrooma (lisätietoa aspergeristä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4), oli kirjan jokainen sivu, varsinkin alussa, yksi toinen toistaan seuraavien oivallusten sarja.
Tuntui hienolta lukea jostakusta, joka oli kokenut niin paljon samankaltaisia asioita kuin minä. Aistiyliherkkyydet, vaikeus ilmaista tunteita normaalilla tavalla, kiinnostus niihin asioihin joita muut eivät ymmärrä, esineisiin kiintyminen kuin ne olisivat eläviä esineitä... Minulla on edelleen 18-vuotiaana joka yö vieressäni Pupu-unilelu, jonka rikkoutumista tai katoamista surisin kuin ystävän kuolemaa. Se on minulle kuin elävä olento, en halua että se on lattialla tai että sitä heitellään tai roikutetaan pitkistä korvista. Koiranikin on käsittänyt tämän, se koskee pupuun ainostaan silloin, kun se tuo sen minulle nätisti vatsasta kantaen. Se pitää kiinni hellästi kuin kantaisi koiranpentua ja on äärimmäisen lempeä - ehkä se pitää unilelua pentunani ja ihmettelee, miksen pidä siitä parempaa huolta. Koira on myös käsittänyt, että Pupu rauhoittaa minua ja jos itken tai olen ahdistunut, se kantaa Pupun suoraan syliini, jotta voin halata sitä lujasti, koirani itse kun ei ikimaailmassa halattavaksi suostuisi, se on itsenäisempi kuin kissa.
Lukiessani Prince-Hughesin lapsuudesta kadehdin häntä. Minua ehkä ymmärrettiin paremmin, mutta Yhdysvaltalaisena hänen mahdollisuutensa ilmaista itseään ympäristön kautta olivat paljon paremmat. Jos minä olisin mennyt lähimetsään, riisunut vaatteeni ja rakentanut itselleni kivikautisen leirin, minut olisi tunnissa nähnyt kymmenen ihmistä ja kestäisi tuskin puoltapäivää ja kaikki rakentamani olisi tuhottu. Yhdysvalloissa salaisia paikkoja on enemmän, Suomessa ihmiset kun tuntuvat römyävän jokaisessa pusikossa.
Myös kohta jossa Prince-Hughes kertoo villihevosista, joihin hän tutustui ja joiden laumaan hän tavallaan liittyi, saa minut tuntemaan oman osanu ikävältä. Jos minulla vain olisi ollut samanlainen mahdollisuus. Jos vain olisi. Sen sijaan minun perässäni juoksivat eläimet kissoista aina lampaisiin asti ja tulin niiden kaikkien kanssa valtavan hyvin toimeen. Pienestä asti minulla on ollut herkkyyttä ja kykyä ymmärtää mitä eläimet tarkoittavat eleillään, joihin ei sisälly sanoja. Minäkään en osaa aina ilmaista itseäni kielellä, tunnen itseni menevän solmuun jos yritän. Paljon helpompaa on kirjoittaa ja itseasiassa tämänkin asian Prince-Hughes ottaa esille kirjassaan. Hänen mukaansa monet aspergerit ovat löytäneet pelastuksensa kirjoittamisesta ja se tieto oli minulle aivan uutta, kuten moni muukin. Esimerkiksi se, että tic-liikkeet (joita minullakin on, lisätietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tic-liike tässä artikkelissa puhutaan paljon lapsista, mutta esiintyy aikuisillakin) ovat suhteellisen yleisiä asperger -potilailla.
Juuri omien kokemusteni vuoksi jakso jossa Prince-Hughes kertoi lapsuudestaan, kosketti minua syvästi. Tunsin samaistuvani häneen vahvasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni kykenin katsomaan omia oireitani itseni ulkopuolelta. Minun sosiaaliset ongelmani eivät olleet niin pahoja kuin kirjailijan, mutta aistiyliherkkyyteni ovat aina olleet vähintään yhtä vahvoja. Myös masentuneisuus jota Prince-Hughes on tuntenut koko ikänsä, on minullekin hyvin tuttua.
Kun päästiin Prince-Hughesin nuoruuteen, kertoi hän tulleensa rajusti koulukiusatuksi. Minua ei koskaan kiusattu niin pahasti, mutta jälleen tunsin kohtaavani ystävän, joka oli käynyt läpi sen minkä minäkin. Kuitenkin pian samaistumisen tunne katosi.
Nuoruudessaan Prince-Hughes kertoi juoneensa paljon ja olleensa alkoholista lähes riippuvainen. Jättäessään lukion kesken hänen elämänsä alkoi pyöriä suurimmaksi osaksi alkoholin ympärillä. Pian hän oli koditon ja siitä seurasi mutkien kautta strippaajan paikan hakeminen. Itse en tällaista voisi ikinä omalle kohdalleni kuvitella.
Oli erittäin mielenkiintoista lukea klubin arjesta, ihmisistä ja asiakkaista, sekä siitä miten Prince-Hughes tutustui seksiin ja koki sen. Siitä huolimatta minulla oli lukiessani hieman epämukava olo, enkä pitänyt kaikista kielikuvista ja maininnoista - niistä tuli kuvottava olo. Eikä tämä johdu niinkään siitä etten sietäisi seksuaalisuutta, kuin siitä miten asiat oli kuvittu. Minusta itsestäni alkoi tuntua likaiselta, kun luin niitä. Silti se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Lopultakin, jos erästä alun lyhyttä tarinaa ei lasketa mukaan, päästään gorillojen luo ja olen taas kuin lumottu. En voi laskea kirjaa käsistäni. Luen tekstiä ja annan sen soljua sieluni lävitse, hengittäen sen sanoja, juoden sen tavuja kuin makeaa vettä. Ja jälleen minä samaistun.
En tietenkään ole koskaan ollut yhteydessä gorilloihin kuten Prince-Hughes, mutta kun olin noin 7-vuotias, saimme uuden perheenjäsenen. Edesmennyt kissani käveli sisään ovestamme ja päätti, että meistä tulisi sen perhe. Se oli kulkukissa, jolla kyllä oli omistajat, mutta he eivät pitäneet kissasta huolta. Siitä tuli meidän omamme, minun emoni. Tämä kissa otti minut ja molemmat veljeni siipiensä suojaan, se rakasti meitä niin suurella voimalla, että näin sen sydämessä naarasleijonan. Se hoiti meitä äitini puolesta kuin leijonalaumassa, piti meitä silmällä kun äiti oli lepäämässä, meni kertomaan jos jokin oli hätänä. Kerran se jopa pelasti silloin parin vuoden ikäisen pikkuveljeni kyykäärmeeltä, joka olisi voinut koitua niin pienelle lapselle jopa kuolemaksi, sillä lähimpään sairaalaan oli ainakin tunnin ajomatka. Se oli sankarikissa sanan todellisessa merkityksessä ja sen lisäksi että se oli sankari pikkuveljelleni, se oli sankari myös minulle. Tämä kissa opetti minulle enemmän maailmasta ja ihmisistä, kuin yksikään lajitovereistani. Se opetti minut pitämään huolta ja rakastamaan. Aivan kuten gorillat tekivät Prince-Hughesin kohdalla.
Minä todella rakastan tätä kirjaa, huolimatta kohdista jotka inhottivat minua. Pidän Prince-Hughesin tavasta kirjoittaa ja samaistun häneen monelta eri suunnalta. Hänen oivalluksensa ja kielikuvansa kuvaavat myös minun ajatuksiani ja sen vuoksi kirjan lukeminen oli minulle tärkeä askel, vaikken niin ensin kuvitellutkaan. Lukiessani kirjaa solmut avautuivat sisälläni yksi kerrallaan ja opettivat minut hengittämään.
Olen puhunut tässä postauksessa valtavasti itsestäni, mutta koin sen tarpeelliseksi puhueesani tästä kirjasta, sillä se liittyy minuun ajatuksissani niin saumattomalla tavalla. Jollain tapaa tämän kirjan tarina on osittain myös minun tarinani ja ehkä juuri siksi siitä tuli minulle niin tärkeä.
Kaiken lisäksi tarinat gorilloista, jotka pitävät juuttikankaasta tekemiään hartiahuiveja, punovat koreja, ottavat hiiriä ja ötököitä lemmikeikseen ja lohduttavat ihmistä pyytämällä nojaamaan olkaansa vasten, ovat miltei enemmän kuin mitä kykenen käsittelemään. Kaikin puolin pidän tätä kirjaa hyvin kauniina, sen puutteista huolimatta.
Suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneet psykologisista tai neurologisista häiriöistä, kuten juuri aspergerin syndroomasta. Se voi olla omiaan myös niille, jotka haluavat kuulla voimaannuttavia tositarinoita tai niille, jotka ovat kiinnostuneita eläimistä ja niiden älykkyydestä.
Kaiken kaikkiaan tämä on kirja, joka lähes jokaisen kannattaisi jossain vaiheessa elämäänsä lukea, sillä se todella auttaa ymmärtämään erilaisuutta.
-Shinsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti